Luovan kirjoittamisen läksy. Tehtävänantona analyyttinen essee pahuudesta.

 

Jokainen kykee pahoihin tekoihin. Sen näyttää jo Milgramin kuuluisa tottelevaisuuskoe, jossa normaalit, mukavat ihmiset ovat valmiita antamaan toiselle tappavan sähköiskun. Tai Stanfordin vankilakoe, jossa valta sokaisee vartijoiksi asetetut ihmiset, ja heistä tulee sadistisia kiduttajia.

 

Mutta jotenkin silti haluamme ulkoistaa pahuuden. Se on kuitenkin niiden psykopaattien, narsistien ja äärijärjestöjen juttu. Epävakaiden. Ei normaalien ihmisten, sellaisten kuin sinä ja minä.

 

Pahuutta voi toteuttaa etäännyttämällä itsensä toisesta. Etäännyttäminen tapahtuu kieltämällä toisen ihmisyys. Kieltämällä empatia. Tämä yhdistetään usein psykopatiaan, vaikka todellisuudessa kaikki tekevät sitä jossain määrin.

 

Kun tavallinen ihminen repsahtaa tekemään jotain, mikä kirjoittamattomassa laissamme on määritelty pahaksi, alamme etsiä syitä freudilaisittain vaikeasta lapsuudesta. Tunnevammaisuudesta. Tekijän epävarmuuksista.

 

Freudin mukaan inhoamme muissa asioita, joita inhoamme itsessämme. Samaa sanovat myös monet tarhatädit.

 

Friedrich Nietzschen mukaan koko moraalikäsityksemme on heikkoutta, kyvyttömyyttä ottaa elämäämme ja arvojamme omiin käsiimme. Nietzschen Zarathustran mukaan hyvän voi löytää vain särkemällä sen, mitä pidämme hyvänä. Purkamalla arvot palasiksi, ja kokoavan ne omin käsin, jolloin kukaan muu ei niitä meille näytä.

 

Sekä Nietzsche että yleinen keittiöpsykologian harrastajisto yhdistävät pahuuden ja ymmärtämättömyyden toisiinsa. Ymmärtämättömyys synnyttää pelkoa, pelko synnyttää vihaa, ja viha pahuutta. Kun kohtaamme vihaamamme asiat, pääsemme niistä yli, ja emme enää tunne irrationaalista vihaa. Myös Freudin psykoanalyysin perustyökaluja oli selvittää, mikä alitajunnassamme pelottaa meitä, ja miksi.

 

Toisaalta, tilanteen ollessa päällä emme välttämättä haluakaan ensimmäisenä kohdella mielestämme väärässä olevaa -siis pahaa- osapuolta pelokkaana lapsena. Kun koemme jonkun olevan paha juuri nyt, emme halua ymmärtää, mikä on itse asiassa kaksinaismoraalinen keino irtisanoutua pahuuden leimasta omalla kohdallamme.

 

Kun joku on meille paha, me puolustaudumme. Puolustaudumme konkreettisesti sanoin ja joskus teoin, puolustaudumme henkisesti etäännyttämällä itsemme toisen oletetusta mielentilasta. Olemalla ymmärtämättä.

 

Vaikka normaalisti tiedämmekin, että toisella osapuolella on myös omat motiivinsa, ja hyvä tai paha ei ole absoluuttista. Emme halua kohdata tätä itsessämme. Asiaa voi ehkä pohtia tilanteen ollessa ohi. Kun taas on helpompi ajatella toisenkin olleen vain ihminen.

 

Kohtaamme pahuuden mieluiten olemalla ymmärtämättä. Leimaamalla sen irrationaaliseksi. Etääntymällä siitä. Viemällä siltä ihmisyyden.