Siitä oli valitettu jo pitkään. Jokainen valitti omaa surkeaa tilaansa tämän asian suhteen. Jokainen valitti minulle surkeaa tilaani tämän asian suhteen. Valitin sitä itsekin. Ongelma oli hyvin yleinen eikä kukaan tiennyt, mitä tehdä sille. Ongelma oli se, että kellään ei ollut elämää.
 

Pulma oli niin kinkkinen, ettei kellekään todella tullut mieleen sille mitään tehdä. Se vain oli yleinen ongelma. Mutta kuultuani niin monta kertaa sen ongelman olevan erityisen paha minun kohdallani päätin tehdä jotain radikaalia. Päätin lähteä etsimään elämää. Pakkasin laukkuuni tyhjän, lukollisen päiväkirjan. Siihen aioin tallettaa Elämän Salaisuuden kun sen löytäisin. Varmistin vielä, että kirjan avain oli mukana ja lähdin ulos.

 

 

 

 

 

 

  Kello oli lähemmäs keskiyötä, eikä säässä ollut suinkaan kehumista. Äiti olisi varmasti käskenyt lykätä matkaa, mutta tiesin, että se pitäisi tehdä yöllä. Jos halusin löytää Elämän, oli lähdettävä juuri silloin kun se on kaikkein mielettömintä. Sateenvarjo jäi sisälle, mutta en halunnut herättää ketään, joten astelin määrätietoisesti pitkin märkää katua. Itse asiassa minulla ei ollut hajuakaan, mihin olin menossa.
 

Pöllö huhuili puussa tietäväisen näköisenä ja päästyäni lähemmäs, pois katulampun valosta, kysyin Pöllöltä kohteliaasti, mahtaisiko se tietää, mistä voi löytää Elämän. Näytin sille kirjaani. Pöllö pyöritteli silmiään hetken ärtyneenä ja puhahti, ettei sillä ollut aikaa joutavuuksiin ja että häiritsin sen väijymistä. Piti saalistaa, jotta olisi mitä syödä, että jaksaisi taas saalistaa. Sitten se lehahti lentoon ja minäkin jatkoin matkaani.
 

Olin kävellyt jo pidemmän aikaa kun kohtasin Jäniksen. Se värjötteli peloissaan pensaan varjossa ja kun yritin sitä puhutella, se vain vetäytyi syvemmälle oksien kätköön. Alensin ääntäni melkein kuiskaukseksi ja vakuutin, etten tekisi Jänikselle mitään pahaa. Se katseli minua epäluuloisena kun selitin ongelmani ja kysyin, mahtaisiko se tietää, mistä kannattaisi etsiä. Jänis pälyili pelokkaasti öistä metsää ja sanoi, ettei tiennyt mistä sen löytäisi, mutta varmin tapa sen säilyttämiseen oli pysyä piilossa maan alla, juosta lujaa, eikä todellakaan harhailla yöllä ympäriinsä.
 

 Jänis yritti vetäytyä pensaaseen, mutta kysyin, mitä se teki ulkona tähän aikaan yöstä. Se sanoi vapisevalla äänellä olevansa Pöllöltä piilossa, koska ei ollut löytänyt kotiinsa ennen pimeän tuloa. Yritin vakuuttaa Jänikselle ettei Pöllöä tarvinnut pelätä, se etsi vain ruokaa. Jänis katsoi minua oudosti, mutta kysyi sitten mistä tiesin mitä Pöllö teki. Sanoin kohdanneeni Pöllön jokin aika sitten. ”Eikä se syönyt sinua?” Jänis kysyi hieman iloisemmalla äänellä. Pudistin päätäni hämilläni Jäniksen oudosta kysymyksestä.

  ”Voisitko, tuota, saattaa minua, tuota, pesäkololleni?” se kysyi toiveikkaasti.
  ”Mikäpä siinä”, sanoin kohauttaen olkiani. Jänis katseli hetken ympärilleen, höristi korviaan, ja nuuskutti nenäänsä hullunkurisesti. Naurahdin hieman, mutta se katsoi minua niin vihaisesti kuin niin pelokas olento vain voi katsoa, ja tiuskaisi, että naura vain, mutta huonosti kävisi, jos vain nauraisin kaikelle. Kiukkunsa rohkaisemana Jänis loikkasi pois pensaasta ja pinkaisi jalkojeni juureen.  ”Itäänpäin”, se kuiskasi sävyisämmin.
 

Kuljimme pimeän metsän poikki hiljaa, vain katkeilevat risut räiskähtelivät jalkojeni alla, mikä ei Jänistä miellyttänyt. Se sanoi, että jos emme liiku hiljaa, Kettu tai Pöllö tulisi ja söisi meidät molemmat. Yritin kävellä hiljempaa, varoin askeleitani.
 

  Lopulta saavuimme Jäniksen kololle ja Jänis kääntyi minua kohti ilmeisesti kiittääkseen minua, mutta sitten tapahtui jotain kauheaa. Kettu loikkasi pensaasta, sieppasi Jäniksen hampaisiinsa ja luikki tiehensä saalis avuttomasti leuoissa roikkuen. Aioin huutaa Ketulle, mutta sitten muistin Jäniksen käskyn olla hiljaa. Vaikenin surullisena ja lähdin kulkemaan eteenpäin.
 

Vaatteeni olivat aivan märät, ja silmistä ulos pyrkivät syyllisyyden kyyneleet eivät oloani helpottaneet. Huomasin suuren kaatuneen puun, ja päätin mennä sinne pitämään sadetta. Varmuuden vuoksi koputin runkoa ja kysyin, oliko joku siellä. Säikähdin römeän äänen kysyessä, kuka ovella oli. Ääni ei kuulostanut vihaiselta tai pahalta, mutta siitä saattoi kuulla sen omistajan olevan suuri eläin, jota ei kannattanut turhaan ärsyttää. Valtava käpälä pyyhkäisi oksia sivuun ja pienet, tummat silmät tuijottivat minuun tuikeasti leveän otsan molemmilta puolilta.
 

Kerroin etsiväni Elämää ja pyysin saada yöpyä suojassa. Karhu, sillä Karhuhan äreän äänen omistaja oli, käski minun pyyhkiä jalkani sammaleen ennenkuin tulisin puun alle. Kiitin hytisten ja tein niinkuin Karhu oli käskenyt. Se nyökkäsi hyväksyvästi ja viittoi murahtaen käymään maate. Puun alla oli hämmästyttävän kuivaa ja lämmintä, ja ennen nukahtamistani huomasin alkavani vähitellen sulaa kohmeestani. Haistelin lattiana olevia neulasia ja painoin poskeni niitä vasten.
 

Aamulla heräsin lintujen innokkaaseen sirkutukseen. Karhu oli jo löntystellyt menojaan ja minäkin päätin jatkaa matkaani. Venyttelin ja kampesin itseni nousevan auringon voimistuvaan hehkuun. Puut kuiskivat ystävällisesti tirskuvien lintujen lehahdellessa niiden käsivarsilla. Kysyin, mitä linnut niin innokkaasti laulelivat, mutta sain vain naurua osakseni.
Kuulin jonkun kuiskuttelevan sanikkaiden keskeltä ja tungin puiden oksien läpi löytääkseni kuiskuttelijan. Oksien alta nauroi Puro villinä ja vapaana, kujeilevana ja leikkisänä.
 

”Kuulin sinun etsivän Elämää. Uskoisin tietäväni, mistä sen voit löytää,” se solisi tyytyväisenä. Avasin suuni kysyäkseni tarkemmin, mutta Puro vain nauroi ja käski seuraamaan itseään. Sitten se lähti vilkkaaseen juoksuun ja yritin kuumeisesti pysyä sen perässä. Kasvoni naarmuuntuivat oksien repiessä niitä ja pari kertaa kompastuin lyöden polveni ja kyynärpään ruhjeille, mutta pysyin silti tanssivan Puron mukana.
 

Erään suvantokohdan luona sain hengitettyä sen verran, että pystyin kysymään purolta, vieläkö matkaa oli pitkälti. Se vastasi villisti nauraen, ja sanoi että pian helpottaisi. Sitten sen tanssi alkoi taas kiihtyä ja sain koota kaikki voimani pysyäkseni mukana.
 

Juoksu tuntui kestävän loputtomiin, mutta juuri silloin kun silmissäni alkoi pyöriä Puro kehoitti minua pysähtymään. Kauhistuin huomatessani Puron kasvaneen Joeksi, mutta se rauhoitteli minua ja taivutti pientareelta kaisloja niin että esiin tuli pieni, harmaa, puinen vene. Joki keinutti veneen aivan viereeni ja neuvoi nousemaan siihen.
 

Istuminen koski kovasti äskeisen juoksuni tähden, mutta Joki vain vei minua eteenpäin heti kun sain laskettua takapuoleni veneessä penkin virkaa toimittavan laudan päälle. Virta kiihtyi nyt niin kovaksi että juosten en olisi voinut kuvitellakaan sen rinnalla pysyväni. Puron heleä tirskunta oli nyt Joen mahtavaa jylinää, joka sai kaikki aistit turtumaan. Kova vauhti sai maisemat vilisemään silmissä, mutta ehdin nähdä miten muutkin pienet purot yhtyivät siihen. Joki ei siitä kuitenkaan piitannut. Sille oli kaikki yhdentekevää.
 

Se pyyhkäisi vihaisesti patoa rakentavat majavat pois tieltään ja heitteli puunrunkoja kuin hammastikkuja. Se hioi kiviä sileämmiksi, jotta niiden särmät eivät raapisi sitä ja hidastaisi sen matkaa. Se nautti nähdessään lohien ponnistelevan sitä vastaan ja leikki hetkellisesti lempeämpää. Juuri kun lohet ehtivät huokaista helpotuksesta, se pyyhkäisi nekin mukaansa.
Matka ei tuntunut päättyvän koskaan; käperryin veneenpohjalle ja nukahdin.

  Havahduin hyiseen kylmyyteen. Avasin silmäni ja epäilin hereilläoloani nähdessäni taivaalla leimuavat, värikkäät hunnut. Noustuani istumaan huomasin veneen makaavan hiljaa paikoillaan. Vain kevyt, öinen tuuli, joka kutitteli laineita kertoi minulle että olin yhä veneessä. Olin merellä.
 

Taivas oli kuin musta säkki, jonka raoista tähdet, kuu ja revontulet hohtivat saaden mustalla merellä vaiteliaina kelluvat jäävuoret hehkumaan kevyen vihertävinä. Jos ei olisi ollut niin kylmä, olisin voinut kuvitella näkeväni unta.
 

Jostain kaukaa alkoi kaikua syvä ja matala laulu. Se voimistui ja sai veneen vapisemaan. Toinen ääni yhtyi siihen ja pian yhä useammat melodiat yhdistyivät erikoiseksi konsertoksi. Äänet kuulostivat ensin ristiriitaisilta, mutta silti niissä oli jokin salaperäinen harmonia, joka hiemankin rikkouduttuaan olisi muuttunut kaameaksi. En voinut hengittää, pelkäsin pienenkin henkäyksen pysäyttävän mahtavan kuoron. Silmäni kostuivat ja nielaisin niin hiljaa kuin osasin.
 

Melkein ymmärsin, mistä laulu kertoi, mutta heti kun aivoni alkoivat yhdistellä sanoja keskenään, sävel melkein katosi. Aloin ymmärtää miksi Joki oli tuonut minut tähän paikkaan.
 

Suuri musta selkä kohosi suuresta, mustasta merestä työntäen suuren, hopeisen suihkun kohti suurta, mustaa taivasta. Ojensin käteni sitä kohti kuin taiottuna. Laulu hiljeni juuri kun tiesin, etten kestäisi sitä enempää. Jäin kaipaamaan sitä, mutta olin varma, että hieman kauemmin jatkuneena se olisi saanut minut järjiltäni viisaudellaan.
 

Kylmät vesipisarat kastelivat kasvoni ja veneeseen tarttui hento, kalainen tuoksu. Ojensin käteni ja kosketin mustaa selkää, josta vesipisarat kohosivat. Se oli hätkähdyttävän lämmin.
  Löysitkö, mitä etsit, lempeä ääni kysyi minulta. Hätkähdin, mutta nyökkäsin hiljaa. Pieni, viisas silmä katsoi minuun suunnilleen veneenmitan päästä minua merenpinnan tasolta kun aloin penkoa reppuani ja kaivoin esiin ruskeakantisen kirjan. Vapisevin käsin työnsin avaimen lukkoon ja kiersin sitä. Tyhjät sivut lähes hohtivat pimeässä kun tartuin kynääni ja aloin kirjoittaa sinne sanoja, joita en oikein ymmärtänyt itsekään, mutta joiden tiesin haluavan päästä sivuille.
 

En huomannut, miten tuuli alkoi kuljettaa minua taaksepäin. Kummallinen laulu alkoi taas ja sai kynän tanssimaan sivuilla yhä nopeammin. Olin kirjoittanut jo monta sivua ja käteni oli kipeä kylmästä ja rasituksesta, kun huomasin veneen kelluvan tummien puiden keskellä ja meren kadonneen. Veneeni lipui pitkin Jokea rauhallisesti ja määrätietoisesti.
 

Yritin nukahtaa jälleen veneenpohjalle, mutta sydämeni oli liian täynnä voidakseen levätä. Kuuntelin Joen ja metsän kuiskintaa ja kohti huuliani alkoi pulputa iloinen sävelmä joka ei yksinkertaisesti voinut enää pysyä sisällä. Sen täytyi päästä ulos. Lauloin onnellisena ja Jokikin heräsi ja yhtyi lauluuni. Olin löytänyt sen mitä etsin.
 

Puristin kallisarvoista kirjaa rintaani vasten. Olin lukinnut sen, että kallisarvoinen Salaisuus ei katoaisi.

Päivän koittaessa Joki äityi riehumaan. Pyysin sitä hiljentämään, mutta se kaatoikin veneeni kumoon. Räpiköin sieltä ylös henkeä haukkoen ja nousin läähättäen pientareelle. Kirjani oli kadonnut Joen pyörteisiin.
 

Laahustin apeana pitkin piennarta ja ajattelin kaiken olleen turhaa. Mutta tuttu naurunkiherrys sai minut nostamaan katseeni. Se oli Puro, kujeilevana kuten ennenkin. Se tirskui, kun liukastuin kivellä ja humahdin veteen. Lähdin tanssahtelemaan pitkin sen pehmeää pohjaa, vesipisarat loiskuivat ympärilläni auringossa kuin tuhannet hohtavat helmet.
 

Tanssin yhä nopeammin ja nopeammin ja nauroin. Puro nauroi kanssani. Elämä ei ollut kirjan sivujen välissä. Elämä ei ollut huuhtoutunut kirjan mukana Jokeen. Se oli mukanani.