Luovan kirjoittamisen läksy. En ota mitään vastuuta.

 

Hillevi oli kyllä aavistanut, että hänen tyttöystävänsä raivostuisi. Mutta Kyllikin raivokkuus yllätti ja riitti melkein säikäyttämään Hillevin. Melkein.

 

”Mikä pakko sinun oli ollut mennä lavertelemaan meidän yksityisistä asioistamme lääkärille?” oli Kyllikki karjunut löytäessään eteisen pöydältä Hillevin selostuksen lääkärikäynnistään. Hillevi kuunteli vaiti.

 

Kyllikki jatkoi raivoamistaan ja solvaamistaan, heittipä jopa keittiön tuolin parvekkeelta. Hilleviä melkein hymyilytti. Hän oikeastaan säikähti tätä reaktiotaan. Eikö häntä pitäisi pelottaa? Eikö hänen pitäisi olla pahoillaan tyttöystävänsä puolesta, kun poliisit pian hakisivat tämän veljen? Mutta Hilleviä vain hymyilytti. Tämä tietysti raivostutti Kyllikkiä entistä enemmän.

 

Häpeä. Sitä kai Hillevin olisi pitänyt tuntea. Niinhän kotiväkivallan ja raiskausten uhrit yleensä sanoivat. Että hävetti liikaa, että voisi puhua asiasta. Hillevi oli kovasti yrittänyt hävetä. Oikeasti yrittänyt.

 

Mutta jokin ääni sanoi hänelle, ettei se ole hänen häpeänsä. Sitähän hänelle on koulusta asti tolkutettu. Että raiskaus on tekijän häpeä, ei uhrin. Hillevi tiesi tämän oikein hyvin, eikä oikein ymmärtänyt, miksi se häntä koskettaisi.

 

Kipua Hillevi oli toki tuntenut. Ja olihan se hieman noloa, ettei hänen pidätyskykynsä ollut toiminut kunnolla tapahtuneen jälkeen. Oli myös ollut noloa hävitä Kyllikin hontelolle veljelle kamppailussa, mutta Hillevin itsesuojeluvaisto oli varoittanut tätä vastustamasta aseellista henkilöä liian voimakkaasti.

 

Häpeän käsite ylipäänsä kiehtoi Hilleviä kovasti. Hän ei jotenkin ymmärtänyt sitä. Kaikesta aina sanottiin, ettei tarvitse hävetä. Ja kuitenkin ihmiset häpesivät. Vaikka heille sanottiin, ettei tarvitse.

 

Ehkä häpeä struktuurina olikin jokin salaliitto saada ihmiset välttämään tiettyjä käytösmalleja, jotka saattaisivat sotkea yhteiskunnan rauhan, ja kaikille vain uskoteltiin toisten tuntevan häpeää, jolloin hekin yrittäisivät. Ajatus hymyilytti Hilleviä. (Kyllikin riehunta kuului jostain kaukaa, Hillevi oli menettänyt kiinnostuksensa tähän jo aikaa sitten.)

 

Kyllikin veli oli kieltämättä raiskannut Hillevin. Vieläpä aika väkivaltaisesti. Tästä kuultuaan Kyllikki oli lyönyt Hilleviä, ja käskenyt tämän olla vaiti. Mustelmat eivät olleet erottuneet itse raiskaajan tekemistä, joten Hillevi ei ollut ilmiantanut tyttöystäväänsä lääkärille. Tätä Kyllikki ei toki tiennyt.

 

Hillevi havahtui ajatuksistaan. Jossain kuului hälytysajoneuvon sireenin ääni. Se ei ollut tulossa heille, mutta Kyllikin epätietoisuus huvitti häntä liikaa, että hän jaksaisi rauhoitella tätä.

 

Hän puki takin päälleen ja lähti kävelemään ovesta. Viimeisenä hän kääntyi ovella ja hymyili.

 

”Arvaa, tietävätkö he tämän mustelman tekijää?” Hillevi kuiskasi osoittaen poskeaan. Kyllikki murtui ja romahti maahan itkemään. Hillevi häipyi ovesta. Hän käveli mahdollisimman nopeasti päästäkseen kauas talosta, ennenkuin Kyllikki tekisi sen.