Oikeastaan noissa mustelmissa on jotain kaunista. En ole varma syystä tähän.

 

Ehkä niistä tulee jotenkin kova olo, ihan kuin ne jotenkin osoittaisivat minun olevan vahva. Se illuusio on kaunis.

 

Olet selvinnyt paljosta, illuusio sanoo. Nyökkään ja hymyilen. Olen vahva, niin sen pitää olla.

 

Tulet selviämään paljosta, illuusion kaunis ääni jatkaa. Poskilleni kohoaa vieno puna, joskin toinen poski hehkuu vain kirkkaamman violettina. Tuntuu hyvältä.

 

Sipaisen huulipunaa tuodakseni kasvoihini muuta väriä sinisenvioletin läikän lisäksi. Nautin jotenkin eleen sankarillisuudesta.

 

Uskallan olla kaunis, hymisen illuusion mukana. Nautin fyysisen ääneni yhteensointuvuudesta pääni sisäisen äänen kanssa. Uskallan olla kaunis vaikeuksista huolimatta. Tulen selviämään paljosta.

 

Tiedän näyttäväni kamalalta. Kenties kauneuteni on yleisiä normeja rikkovalla tavalla kaunista? Jokin sisäinen ääni varoittaa minun menevän liian pitkälle.

 

Koska oikeasti mikään voitonmerkki ei riitä tekemään minusta kaunista tai vahvaa.

 

 

Odotan kotona. Ihmisen paras ystävä nuolee kasvoiltani verta. Silmäkulmasta, haljenneen huulen nurkasta, poskelta. Pian eläimen hyväntahtoinen läähätys alkaa löyhkätä vereltä. Toivon puolenyön koittavan pian. En uskalla soittaa, en jouduttaa sitä.

 

Haisemme vain molemmat vereltä, ystäväni ja minä. Ja odotamme turvan saapumista.

 

 

En ollut rohkea. En vahva. En millään lailla kunnioitettava.

 

Kyllä, vastustin selkää ylivoimaa. Kyllä, ylivoimalle kävi pahemmin kuin minulle. Kyllä, olin uhri.

 

Mutta Syytös kalvaa minua. Tiedän etten olisi saanut vastustaa niin lujaa.

 

Minä en mennyt rikki, mutta se nenä meni.

 

Kuin raaka kananmuna kiveä vasten. Tuhansiksi kuoren sirpaleiksi ihon verisessä ja turpoavassa pussissa. Verenhaju kummittelee.

 

Minua oksettaa.

 

Nenääni ei särje, ja siksi olen syyllinen.

 

 

Turva saapuu. Autuaan tietämättömänä mistään. Viisarit ovat juosseet puolenyön yli. Olen haukkana kuunnellut askelia rappukäytävässä.

 

Jos olisin jaksanut, olisin pukenut päälleni ja mennyt vastaan ovelle. Ikävöin liikaa. Hänen askeleensa painoivat, olivat hi-tai-ta.

 

Rauhallisia, melkein liian rauhallisia. Aivan kuin hän ei tietäisi, miksi olen jo useita tunteja odottanut. Kyllä hänen pitäisi.

 

Mutta askeleet ovat hi-tai-ta.

 

Ehdin itkeä monta kyyneltä turvonneelle poskelleni. En halua kertoa. Olen liian syyllinen. Silmänikin ovat kuivat.

 

Yritän laskea jokaisen askeleen äänen kimpoamien määrän käytävän seinistä. Niitä on loputtomasti, en enää erota alkuperäistä ääntä kaiusta. Ne ovat hi-tai-ta. Eikö hän todella tiedä?

 

Ystäväni valpastuu, verinen kieli roikkuu suusta odottavana.

 

 

Turva saapuu. Autuaan tietämättömänä. Halaa asiaankuuluvasti. Menee syömään.

 

Laitan valot päälle. Eikö hän tiedä? Eikö hän haista veren kummittelua?

 

Hänen silmiinsä syttyy ymmärrys. Peräännyn, haluan varjoihin. Kerron tarinan ilman syyllisyyttä. Hän halaa asiaankuuluvasti. Menee syömään. Hänellä on nälkä.

 

Minä ja ystäväni emme syöneet odottaessamme. Luu oli koskematon saapuessani kotiin. Se katosi vasta kun riisuin joessa uineet vaatteeni yltäni.

 

Minä nielin vain vertani. En edes kyyneleitä.

 

Turva saapuu. Kerron hänelle tarinan syyllisistä. Pelkään, ettei hän tuomitse minua.

 

Hän katselee minua, halaa asiaankuuluvasti. On tarkka ja myötätuntoinen kuin lääkäri työssään. Mutta kaipaan tuomaria.

 

Kone käynnistyy. Sininen valo vääristää kaiken. Elämä jatkuu. Minuun sattuu.

 

 

Ystäväni nuolee haavojani. Eikä kukaan tuomitse minua. Vaikka juuri rikoin kasvot. Ihmisen kasvot, niitä koskaan edes näkemättä.

 

Se olisit voinut olla sinä, joku yrittää viekoitella. Saksenkärjet tanssivat poskipäälläni muistuttaen viekoittelevan äänen todellisuudesta. Se puhuu totta. Mutta valehdellen.

 

Minä rikoin kasvot. Eikä kukaan nuole niitä haavoja.

 

 

Haluan ajatella olevani kaunis. Tutkin peilikuvaani.

 

Mustelmien alla olen kaunis.

 

Tai ainakin voisin olla. Niin mustelmat väittävät, ja illuusio hymisee mukana.

 

Tuijotan kuvaani ahmien sen muotopuolta kauneutta. Turmeltua kauneutta, jota ei koskaan ollutkaan.