Tutkijan on välttämättä oltava kohteesta irrallaan saadakseen siitä luotettavaa, julkaisukelpoista tietoa. Luotettava havainto siis edellyttää havaitsijan etäisyyttä havaittavaan, mikäli pilkkua edeltävän lauseen runsasta toiston määrää ette takerru tuomitsemaan.

Työkaluna havaintojen objektiivisempaan muotoon työstämiseen meillä on tapana käyttää kieltä. Suomeksi, kielellä tuomme ajatuksemme ulos oman päämme sisältä muidenkin havaittavaksi. (Filosofia toki tapansa mukaan rikkoo kielen tätäkin funktiota käyttämällä kieltä outsiderien hämmentämiseen näiden viisastuttamisen sijaan.)

On kiinnostavaa pohtia, voiko havainnoinnin sisältämän ulkopuolisuuden kausaliteetin kääntää ympäri, eli onko havainto itsessään tekijä, joka asettuu subjektin ja sen uhrin väliin. Asettaa siis poloisen tieteilijän ulkopuolelle kuvasta rikkoen vuorovaikutussuhteen.

Tässä vaiheessa voimme siis ymmärtää fyysikon olevan fysiikan lakien ulkopuolella, ja -mikä uskottavampaa- filosofin olevan todellisuuden sekä tietoisuuden tavoittamattomissa. Tarkkailukopissa, jalkapallo-ottelun selostamossa. Ajatuksessa on oma viehätyksensä.

Lisää esimerkkimielikuvia. Psykologiaa tunteva ei kenties kykene enää kohtaamaan tunteitaan spontaanisti johtuen analyyttisestä otteestaan asiaan. Tässä tapauksessa tarkkailijan ominaisuus todella muokkaa primaaritiedon sekundääritiedoksi. Jollain lailla surullista...kai.

Kiinnostavin (tämä on vain subjektiivinen kokemukseni sanoiksi puettuna) ajatusleikki on kenties ihmisen kyky havaita ja mitata aikaa. Onko ihminen siis ajan ulkopuolelta? Ajan ulkopuolella on vain ikuisuus (monien mielestä ei sitäkään). Tarkoittaako tämä ihmisen olevan ikuinen, vai pilaako sanan 'ikuinen' olemassaolo senkin mahdollisuuden? Mitä hittoa?

Niin. Höm. Havainto todellakin etäännyttää meitä tuntemuksistamme ja kokemuksistamme, ja kielen voidan käsittää joko boostaavan tai tuovan väliin yhden lisäpersoonan, jolle meillä ei vielä ole nimeä. Paitsi jos nimeän sen...mwahahahaa.

Kielen tutkimiseen meillä ei liene vielä tarpeeksi sanastoa, että varsinaisesti voisimme siitä ulostautua. Siis puhumme nyt 'kielestä', joka tarkoittaa havainnon ilmaisua, yhteisnimitystä kuvalliselle, verbaaliselle ja non-verbaaliselle viestinnälle, eli musiikki, tanssi ja sensellainen. Siis se, mikä näitä kaikkia kielen muotoja yhdistää. Yläotsake 'kieli', ymmärrättekö?

Filosofia toki paraikaa työntää meitä juuri ulos tältäkin ilmastonmuutoksen syövyttämältä jäälautalta mereen keksimällä jatkuvasti uusia termejä määrittelemään todellisuuden havainnointiamme. Onneksi voimme olettaa tämän jäävän tietyn piirin sisäiseksi harrastukseksi. Ennen kuin ihminen ajaa itsensä täydelliseen maanpakoon kaikesta ja tekee itsestään kodittoman.

Parasta vain opetella suosiolla uimaan.