Maaliskuulta 2013

 

Lapsena ukin kanssa ongittu raitakylkinen ahven ämpärin pohjalla oli suunnaton ihme, vaikkei se ollutkaan ihan niiden kirjojen merihirviöiden veroinen. Jotenkin sitä aina toivoi salaa, että sieltä vedestä nousisi se hurja petokala. Kun tuli uinnin vuoro, oli taas todella helpottavaa, ettei täällä niitä hirviöitä ole.

 

Nyt näinkin ”vanhana” sen raitakylkisen ahvenen hohto on kummasti haalennut. Tiedän enemmän näistä ulkomaiden ”merihirviöistä”, ja olen tietoinen siitäkin, että tämä lapsena niin valtavalta tuntunut Itämeri on todellisuudessa varsin pieni, ainakin niihin valtameriin sun muihin verrattuna. Saastunutkin tämä on, oliko peräti maailman saastunein.

 

Välillä ihmetyttää todella, mikä tässä niin kiehtoo, lajiston monimuotoisuus on lähinnä niiden äyriäisten ja muiden vastaavien diversiteettiä, isompia lajeja täällä ei käytännössä ole. Tieto lisää tuskaa, ja taianomaisuus hälvenee. Se siitä, eikö vain?

 

No ei. Niin lapselliseksi kuin itseni tunnenkin tämän sanoessani, Itämeressä on minulle yhä hohtoa. Itämeri on minulle se ainoa meri, josta minulla todella on muistoja ja kokemuksia. Voin ilman isoja kustannuksia ihmetellä elämän monimuotoisuutta, vaikka sen huipentumaksi osoittautuisikin puolitoistasenttinen sinisimpukka, jonka väri ei rehellisesti sanottuna ole sinistä nähnytkään.

 

Kiinnostuksemme mereen taitaa perustua lähinnä siihen, mitä sen takana mahdollisesti on. Kun Itämeren pienuus meille selvisi, vain muutamat kotiseuturakkaat yksilöt jäivät siitä tunnelmoimaan. Sitten tulivat ympäristöekologit huolehtimaan sen tilasta.

 

Kotiseutuihmiset ja kaukokaipaavat eivät ole tainneet päästä yksimielisyyteen siitä, onko Itämeri tylsintä vai hienointa, mitä maailmassa on. Itse koen Itämeren olevan todellisinta minulle. En kaipaa muualle, enkä pidä ”omaa” mertani myöskään sen parempana kuin muitakaan.

 

Kirjoitelmani ei ole ruusuinen rakkauskertomus minun ja aavan ulapan välillä. Itämeri on ”oma kultani”, koska ei minulla muutakaan kultaa ole.