Sedna katseli pyörätuolistaan ulos vanhainkodin ikkunasta. Yötaivas oli pilvinen, tai siltä se ainakin siltä se näytti kaupungin valojen takia. Sedna huokaisi ja taputti sormetonta vasenta kättään pyörätuolin käsinojaan. Hänen nimikkotähtensä ei ainakaan tällä säällä näkyisi, tosin hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä se kaikista valopisteistä olisi.
Seinän takaa kuului limainen, hakkaava yskä. Se tuli puuskittain, ja jokainen puuska loppui oksentamista muistuttavaan ääneen. Sedna irvisti. Joku käveli käytävällä korot kopisten, luultavasti joku hoitajista. Kenties kyseessä oli se nuori, vaalea tyttö, joka näytti aina hermostuneelta, eikä puhunut koskaan sanaakaan.
Viimeksi tämä tyttö oli unohtanut roskapussin Sednan huoneeseen, mikä ehkä johtui Sednasta itsestään. Tytön ilme tosin oli ollut varsin herkullinen vanhan naisen heiluttaessa sormetonta kättään ja kertoessa olevansa nimetty eskimojumalattaren mukaan. Tyttö oli katsonut häntä kuin puolihullua ja perääntynyt hitaasti. Ovi oli pamahtanut lujaa kiinni, ja korkojen hätäinen kopina käytävällä oli saanut Sednan nauramaan ääneen.
Vanha nainen kiersi huovan tiukemmin ympärilleen. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli saanut todella keskustella jonkun kanssa. Kun joku oli kohdellut häntä, niin kuin ihmistä kohdellaan. Kun katulamput eivät olleet peittäneet tähtitaivasta hänen näkyvistään. Limainen yskä voimistui naapurihuoneessa saaden Sednan värisemään. Odottaisiko sama kohtalo häntäkin?
Sedna alkoi hyräillä vanhaa eskimotarua Sedna-jumalattaren synnystä. Sen tarinan hän tunsi hyvin.

Sedna oli Angutakin kaunis tytär, joka tietämättään naitettiin hirviölinnulle. Linnun vietyä hänet pesäänsä se näytti todellisen muotonsa, ja Sedna alkoi huutaa apua. Tuuli ja lumi kuljettivat hänen itkunsa Angutakin korviin, ja tämä lähti kajakilla häntä pelastamaan.
Hirviölinnun poistuessa saalistamaan Sedna kiipesi kallionjyrkännettä alas isänsä odottavaan veneeseen, ja niin he pakenivat. Tuuli kuitenkin kertoi linnulle Sednan paosta, ja niin lintu nostatti myrskyn ja lähti takaa-ajoon. Angutak pelkäsi, joten hän heitti Sednan veneen laidan yli. Tytär yritti kavuta veneeseen, mutta isä hakkasi hänen sormensa poikki, ja niin Sedna vajosi meren syvyyksiin.
Hänen sormistaan syntyivät suuret merinisäkkäät, joita hän ryhtyi hallitsemaan. Sednan vallassa oli päättää, miten paljon näistä merieläimistä päätyisi eskimoiden saaliiksi.

Sedna puristi silmänsä kiinni hyräillessään. Vanha taru, muisto entisestä elämästä. Kyynel poltti väkisin tiensä ulos silmäluomien läpi, ja valui kiemurrellen naisen ryppyistä poskea alas. Joskus hänkin oli ollut kaunis ja nuori. Hänellä oli ollut peräti ihailijoita, jopa syntyperäisestä vammasta huolimatta. Vanhaa naista hymyilytti, vaikka leuka tärisi. Hän tukahdutti yksinäisyydentunteensa ja katsoi ikkunasta. Taivas oli yhä likaisenpunainen.
Sedna, herää! Joku kuiskasi Sednan edessä. Ketään ei näkynyt. Sedna kosketti vasenta kättään vaistomaisesti. Kaikki oli yhtäkkiä täysin hiljaista. Autojen ääntä ei kuulunut mistään, kuten limaista yskääkään. Jokin hento humina kuului, mutta se ei ollut kaupungin ääni. Täydellinen hiljaisuus, hiljainen kohina. Meri, Sedna tajusi.
Herää! kuiskaava ääni toisti. Sedna värisi.
”En näe sinua”, hän sanoi käheästi. Vieras ääni naurahti.
Silmäsi ovat kiinni. Herää! Olet nukkunut tarpeeksi!
Vanha nainen katsoi pimeää huonetta tarkkana. Hän ei nähnyt ketään. Mutta hän tunsi jonkun olevan huoneessa. Lapsi, hän tiesi.
Pimeään hahmottui pieni, himmeästi hohtava olento. Sedna erotti olennon kasvoilla leveän virneen.
”Muistat siis minut”, olento hymyili. Sedna rypisti kulmiaan.
”Olen pahoillani, mutta…” Sednan lause jäi kesken.

Sedna istui puun alla katsellen mustaa yötaivasta. Pakkanen oli kova, mutta hän ei tuntenut kylmää. Taivas oli niin kaunis. Kuusen runko tuntui turvalliselta selkää vasten. Lumiset oksat heittivät taivaalle kauniita kuvioita. Kuu kiipesi hiljaa taivaalle. Meri kohisi jossain, puiden oksat natisivat pakkasessa. Sedna painoi sormetonta kättään poskea vasten.
Täällä oli niin rauhallista. Sedna tiesi silti paleltuvansa pian, jos ei lähtisi liikkeelle. Jossain erottui nuotion himmeä hehku. Isä ja äiti odottivat siellä häntä. Sedna ei silti halunnut vielä palata. Pakkanen sekä rauhoitti häntä, että sai hänet tuntemaan itsensä villiksi.
Hän kuvitteli, miten juoksisi pimeään huutaen pakkasen salaista nimeä, jonka vain hän tiesi… Pakkanen nipisti jo hänen varpaitaan. Melkein kuin ihmisen sormet. Hän otti taskusta salaisen aarteensa, medaljongin, jonka sisässä oli peili.
Kukaan ei tiennyt, miksi Sedna niin piti peilistä, mutta se olikin salaisuus. Hän avasi korun ja puhalsi peilin pintaan. Pakkanen painoi hänen hengityksensä lasiin ja muotoili sen siroiksi hopeakukiksi. Kukkien takaa Sedna näki valkeat tytön kasvot, joita kehystivät mustat mutta huurtuneet hiukset. Tyttö hymyili hänelle.
Kesäisin häntä ei näkynyt, mutta onneksi talvet olivat pitkiä. Sedna yritti kuvitella, millainen tytön ääni olisi, jos hän osaisi puhua.
Ehkä se helisisi niin kuin putoilevat jääpuikot puiden oksilla. Tai suhisisi, kuin öinen pakkastaivas. Ehkä ääni kimaltelisi, aivan kuin aurinko pöllyävässä lumessa. Tai kenties se olisi vaimea kuin paksun hopeisen pilven ympäröivä kuu mustalla taivaalla.
Sedna kuvitteli, miten tyttö kertoisi hänelle tarinoita pakkasen maista. Ehkä lumen omasta maasta. Hän oli monesti maalannut mielessään kuvia hopeisesta palatsista keskellä valkeutta. Kuinka revontulet sivelisivät sen torneja vihreillä, huntumaisilla sormillaan. Tyttö leikkisi pihalla valkean jääkarhun kanssa ja katselisi Sednaa siniset silmät nauraen. Hän kutsuisi Sednan mukaan, ja nostaisi hänet jääkarhunsa selkään.
Yhtäkkiä he nousisivat ilmaan. Tyttö kietoisi turkisviittansa Sednan ympärille, ja nauraisi villiä naurua.

”Kuurankukka?” Sedna kuiskasi epäuskoisena. Kimaltava nauru helisi ilmassa.
Sedna siristi silmiään. Ikkuna oli yhtäkkiä auki, kylmä viima puhalsi sisään. Punertava taivas muuttui sinimustaksi, vanhainkodin huoneen seinät katosivat. Tuuli puhalsi Sednan hiukset kasvoille. Sedna ei ollut varma, mutta niiden väri tuntui muuttuvan valkeasta mustaksi. Valkea väri tuntui sinkoutuvan taivaalle hius kerrallaan täplittäen sen mustan kankaan hopeisin jalokivin.
Sedna nousi seisomaan, yllättyen voimiaan itsekin. Milloin hän oli viimeksi seissyt? Kapeat ja kylmät sormet koskettivat varovasti Sednan vasenta kättä.
”Heräsit sitten”, vieno, hymyilevä ääni kuiskasi. Sedna nyökkäsi. Hän todella oli hereillä.
”Kuurankukka…” Sedna maisteli pitkään unohduksissa ollutta nimeä huulillaan. Tyttö hymyili yhä arvoituksellista hymyään.
”Olen ikävöinyt tarinoitasi”, Sedna sanoi liikuttuneena. ”Kertoisitko jonkin niistä?” hän sanoi pyyhkäisten hauraalla kädellään kyyneleen silmänurkastaan. Kuurankukka pudisti päätään.
”Sinun vuorosi, Sedna hyvä”, tyttö nauroi veijarimaisesti. ”Kerro minulle viimeöisestä unestasi!” Sedna hätkähti. Hän ei ollut muistanut uniaan pitkään aikaan. Mutta kaikki niiden kuvat selkeytyivät yhtäkkiä.
”Hyvä on”, vanha nainen huokaisi raskaasti, mutta terävöityi sitten. ”Näin unta, että veit minut jääkarhullasi pakkastaivaalle. Ohitimme monia tähtiä, mutta sitten laskeuduimme. Minun tähdelleni.” Sedna piti pienen tauon ja hymyili.
”Se oli jäinen ja kaunis. Ilma oli kylmempää, kuin täällä ikinä. Taivas oli kirkas, ja lumista maata myöten kiemurteli jäisiä jokia. Kaikkialla oli valkeita, hauraita kukkia, aivan kuin pitsiä. Tummansinisellä taivaalla humisivat yksinäiset revontulet, ne lauloivat talvesta. Koko maailma oli kylmyyttä. Revontulet vaelsivat kohti valkeita vuoria, ja vuorten kohdalla ne laskeutuivat alas, kuin vihreät vesiputoukset…”
Kuurankukka keskeytti kärsimättömänä.
”Kyllä minä oman maailmani tunnen. Pyysin sinua kertomaan unestasi.” Sedna oli ymmällään. Kuurankukka katsoi häntä tiukasti silmiin. ”Se uni, mistä sinut herätin”. Sedna nyökkäsi.
”Taivas oli punertava, minä olin vanha ja väsynyt. Istuin tuolissa kuunnellen limaista yskää naapurihuoneesta. Käytävällä joku käveli korkokengillä kiireisenä. Hiukseni olivat valkeat ja ne roikkuivat kasvoillani…”

Kuurankukka hymyili tyytyväisenä. Sedna lopetti kertomuksensa huomaten, että mitä enemmän hän siitä puhui, sitä etäisemmältä se tuntui. Vanhainkoti. Pilattu tähtitaivas. Katulamppujen loisteeseen peitetty kuu. Likaisenpunainen väri, joka peitti kaiken…
”Sinun vuorosi, Kuurankukka”, Sedna hymyili. Tyttö nauroi.
”Melkoisia unia sinäkin näet!” hän totesi. ”Mutta sinun on aika nukkua, edessä on pitkä matka!”
Sedna tajusi olevansa väsynyt. Tyttö kietoi valkean turkisviitan hänen ympärilleen.

Sednan ihoa pisteli. Karhea huopa hädin tuskin lämmitti. Hän liikautti ryppyistä ja haurasta kättään peiton alla ja avasi vaivalloisesti silmänsä. Taivas oli punertava, eikä tähtiä erottunut. Liikenteen melu kohisi ärsyttävällä tavalla. Käytävässä kopisi.
”Sedna-rouva?” joku kysyi nenään särähtävällä äänellä. Huoneen punertavassa hämärässä erottui valkoinen takki, ja sen yläpuolella pienileukaiset kasvot. Vaaleat hiukset siistillä poninhännällä niskan takana. Sednaa hymyilytti.
”Uskaltauduit sitten puhumaan”, hän totesi tytölle moittivaan sävyyn. Tämä näytti kiusaantuneelta.
”Kaipasin seuraa”, tyttö mutisi pää painuksissa. ”Yövuorot ovat pitkästyttäviä”.
”Oletko kuullut koskaan vanhaa tarinaa Sedna-jumalattaresta?” Vanha nainen aloitti ovelana. Tyttö oli hieman hämillään, mutta pudisti päätään tarkkaavaisena.
”Sedna oli Angutak-jumalan kaunis tytär…” Sedna kertoi tarinaa haaveillen.

”Sedna, olemme perillä!” Kuurankukan ääni totesi. Sedna tunsi lihaksikkaan jääkarhun keinuvan, pehmeän juoksun ilmassa, ja katsoi kauas eteen. Tyhjän, mustan avaruuden keskellä näkyi valkea pallo, jonka ympärillä vihreät hunnut kiersivät kuin silkkiset lohikäärmeet. Kaukaa kantautui matala laulu, kuin miljoonista kurkuista.
”Vaellus on ohi, nyt olemme kotona!” Kuurankukka sanoi pehmeästi. Sedna hymyili silmät kosteina. Koti.

Jenna istui Sednan pyörätuolin vieressä. Vanhus ei kuorsannut. Silmät olivat auki lasimaisesti, mutta Jenna tiesi, ettei vanha nainen enää nähnyt mustaa huonetta. Hän nousi ja painoi Sednan silmät kiinni.