Jos et ole vielä lukenut tarinaa 'Elämää etsimässä', mene, ja lue se ennen, kuin luet tämän!

Elämän olin löytänyt jo useita vuosia sitten. Se oli löytynyt etsimällä -ja kadottamalla. Minun oli pitänyt toimia totaalisen järjettömästi voidakseni löytää sen. Siksi kai en voinut jakaa löytöäni muiden kanssa; he eivät kyenneet ymmärtämään järjettömyyttä.
Myöhemmin ovat minulta monet kysyneet, mitä onnellisuus on, ja miten sen voi löytää. Vastailin toki näihin aina jotain, mutta totuus oli, että en sitä tiennyt. Kunhan säilyttäisin kasvoni muiden edessä, muulla ei ollut väliä.
Vähitellen huomasin liukuvani samaan tilaan, missä olin aiemmin ollut, minulla ei ollut elämää. Aloin hätääntyä, miettiä, miten voisin korjata ongelmani. Tuijottelin ulos ikkunasta, katselin syksyistä Vaahteraa pihalla. Vaikka aurinko ei paistanutkaan, sen lehdet hohtivat upeina, kultaisina. Mahtaakohan se olla onnellinen, muistan miettineeni katkerana. Nousin ylös ja menin pihalle. Katselin puuta tarkasti yrittäen löytää vastausta kysymykseeni.
Kosketin kaarnaa varovaisin sormin. Vaikka puu oli vanha (ja tuulisella paikalla), kaarna oli hämmästyttävän vahvaa. Aivan kuin se saisi voimansa koettelemuksista. Suljin silmäni ja kuuntelin lehtien ääntä. Tuuli oli nyt kevyt. Puu oli melko hiljainen, mutta kun kuunteli oikein tarkkaan, saattoi kuulla sen kuiskaavan hiljaisen tervehdyksen.Vastasin, yrittäen puhua yhtä hiljaa kuin puu. Se oli vaikeaa.
Sinulla oli kysymys, se kuiskasi. Nyökkäsin hämmentyneenä. Mistä se tiesi, pohdin kuumeisesti. Puu tuntui hymyilevän arvoituksellisesti, en voinut olla ajattelematta Mona Lisaa. Vaahtera on kyllä mielestäni kauniimpi kuin tummanpuhuva taulu. Havahduin Vaahteran naurahdukseen. Kaikkea sinäkin pohdit, se sanoi lempeästi, tipauttaen päähäni muutaman lehden. Ravistelin päätäni, lehdet putosivat käsiini.
Yksi oli kauniin kullankeltainen, toisessa oli vivahdus oranssiin, sekä muutama kirkkaanpunainen juova, kolmas oli violettiin vivahtava tummanpunainen. Otin taskustani vihreän langanpätkän ja solmin sen lehtien ympärille, laittaen lehdet huolellisesti taskuuni. Ehkä tarvitsisin niitä vielä.
Et esittänyt vielä kysymystäsi, Vaahtera hyräili kumartuen puoleeni.
”Oletko sinä onnellinen?” kysyin mennen suoraan asiaan. Vaahtera oli hetken aivan hiljaa. Se näytti mietteliäältä. Arvoituksellinen hymy kuitenkin näkyi sen lehtien liikkeissä. Ääntä vain ei kuulunut.
Pian se alkoi hymistä hiljaa, menin lähemmäs kuullakseni sitä paremmin. Jokaisella askelella lähemmäs hyminä vaimeni. Vaikka kuinka yritin terästää kuuloani, en erottanut mitään selkeitä sanoja. Aloin vähitellen turhautua.
”Hei”, kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin. ”Oletko sinä onnellinen?” toistin kysymyksen. Vaahtera ojensi oksiaan pilvenraosta työntyviä auringonsäteitä kohti. Pahuksen puut, aina vain arvoituksia. Huomasin puun lehtien muistuttavan erittäin paljon auringonsäteitä. Sama kultaisuus näkyi molemmissa. Se oli hätkähdyttävän kaunista harmauden keskellä.

Oli pakko tulla lähemmäs puuta, koskettaa sen vahvaa kaarnaa. Katsoin ylöspäin kuullessani huokauksen. Puu huokaisi onnellisena, auringon säteet koskettivat sen lehtiä saaden niiden kullan moninkertaistumaan. Painoin käteni runkoa vasten, mutta vetäisin sen melkein heti pois, niin hätkähtänyt olin; kultaa tuntui virtaavan käteeni. Katsoin hetken kättäni epäuskoisena, painoin sen sitten uudestaan kiinni runkoon.
Katsoin, miten kultainen väri levisi sormiini, ranteeseeni, käsivarttani myöten...ja sitten sen loppui. Aurinko meni pilveen. Pian kuolen taas talven ajaksi, Vaahtera kuiskasi haikeana ja pudotti muutaman verenpunaisen lehden. Värisin, ja lähdin kävelemään takaisin ovelle. Halusin päästä pois tilanteesta, unohtaa kuoleman. Hädin tuskin kuulin, miten Vaahtera lisäsi vielä haikeaan sävyyn: mutta herään taas keväällä.
Ovi oli lukossa. Tavoittelin taskuistani avaimia. Voi pahus, ajattelin. Tyhjät. Menin ikkunaan ja vilkaisin olohuoneen oven yläpuolella riippuvaa kelloa. Vielä kolme tuntia siihen, kun Johannes tulisi kotiin. Siihen asti pitäisi vain keksiä jotain tekemistä. Pian alkaisi sataa, pääsisinköhän Vaahteran suojaan? Sitten totesin, etten voisi. Sen puhe kuolemasta pelotti minua. Halusin pois.
Lähdin maleksimaan katua myöten jonnekin. Kukaan ystävistäni ei asunut lähellä, eikä muutenkaan olisi kohteliasta tuppautua kylään. Rahaakaan ei ollut mukana, vain takin ja kengät olin huomannut ottaa mukaan. Edes jotain, mietin katkerana. Olin jo puistossa, huomasin maassa Variksen nokkimassa jotain ruokapakkausta auki.
”Taitaa olla nälkä”, huikkasin sille yrittäen kuulostaa hyväntuuliselta. Varis katsahti minuun epäluuloisena, likaisenharmaa höyhenpeite tuulessa väpättäen. En oikein osannut tulkita sen ilmettä. Ehkä siinä näkyi vain puhdas nälkä. En silti ollut ihan varma, jokin kumma välähdys katseessa oli ollut.
”Mitäs luulisit”, se raakkui äkäisenä. Niinpä tietysti, mietin. Miksi edes kysyin. Varis tuntui selvästi väsyvän tölkin naputteluun. Silti se ei luovuttanut. Uskaltaisinkohan tarjota apua? Otin askeleen lähemmäs ja rykäisin.
”Tarvitsetko apua”, kysyin, ja nielaisin heti perään. Olikohan tämä virhe, mietin itsekseni. Hämmästyksekseni Varis tuntui pohtivan ehdotustani tosissaan. Se hyppeli tuijottaen miettiväisen näköisenä tölkkiä. Vatsan kurinaa en aivan kuullut, mutta se oli varsin helppo kuvitella. Varis oli todella nälkäisen näköinen.
”Aiotko viedä purkin?” se kysyi epäluuloisesti. Pudistin päätäni (yrittäen salata turhautumistani), Varis katseli minua pää kallellaan, selvästi yrittäen punnita aikeitani. Yritin näyttää mahdollisimman viattomalta, mutta itse asiassa aloin ärtyä, linnun epäluuloisuus melkein loukkasi minua.
”Avaa sitten, mutta varokin, jos yrität jotain”, se kähisi uhkaavasti. Tulin lähemmäs ja otin purkin käteeni. Työnsin sormeni avaajaan, mikä oli vaikeaa, sillä niin purkki kuin sormenikin olivat aivan kylmät. Olin juuri saanut kantta hieman irti, kun reuna viilsi sormeeni komean haavan. Parahdin, ja tunsin, miten joku kiskaisi minua hiuksista lyöden jollain kovalla ja terävällä samalla päähäni.
”Luovuta purkki!”, Varis kirkui hysteerisenä. Minun oli pakko päästää irti purkista, Varis pahoinpiteli päätäni kynsillään ja nokallaan. Pian lintu kuitenkin taukosi, tarttui purkkiin toisella jalallaan ja hyppi kauemmas. Lopen ärtyneenä yritin selittää sille viattomuuttani, mutta se ei kuullut, työnsi vain nokkaansa tölkin raollaan olevasta kannesta sisään.
Katselin sitä hetken hieroen kirvelevää päälakeani, mutta päätin jatkaa matkaa. Olin todella äkäinen, tuntui melkein, että olisin voinut lyödä seuraavaa vastaantulijaa. Puhisin itsekseni, ja otin taskusta nenäliinan kietoen verisen nimettömäni siihen.
”Apua!” kuului käheällä äänellä. Käännyin vilkaisemaan. Varis oli juuttunut päästään purkkiin kiinni. Mietin hetken, antaisinko sen maistaa omaa lääkettään, mutta sitten totesin, etten voisi tehdä niin. Kävelin siis takaisin ja tartuin sätkivää Varista toisella kädellä jaloista ja toisella kädellä niskasta. Käskin sen rauhoittua, ja huomasin, ettei äänessäni ollut katkeruuden häivääkään. Vain myötätuntoa.
Jostain syystä Varis rauhoittui käskystäni, ja sain purkin kannen avattua kokonaan, jolloin lintu sai päänsä ulos. Irvistin nähdessäni sen naaman, kaulan ympäri kulki verinen juova. Pyysin lupaa sitoa sen, lintu nyökkäsi hämillään. Otin kaulastani ohuen, vihreän huivin ja sidoin sen Variksen ympärille. Lintu värisi hiljaa paikallaan. Me molemmat palelimme. Vihreä huivi värjäytyi linnun verestä. Se siitä huivista, ajattelin hieman apeana.
Varis pyysi päästä vielä ruokapurkkinsa luo. Nostin sen purkin viereen ja katselin, kuinka se ahmi tölkistä vihanneksia. Tajusin itsekin olevani nälkäinen, mutta minkäs teet, kun ei ollut rahaa. En voinut olla hymyilemättä ajatellessani, että voisin tunkea Variksen apajille...
Lopulta lintu lopetti aterioinnin, ja supatti pyynnön päästä mukaani. Mitähän ihmiset ajattelevat jos kanniskelen tuota resuista olentoa, mietin, mutta en oikein voinut kieltäytyäkään; lintu säälitti minua. Sade yltyi. Otin linnun syliini, ja jatkoin matkaani etsien jotain paikkaa, missä odotella sateen laantumista. Varis killitti minua, kiitollinen katse välähti sen silmissä. Kylmyys ei enää haitannutkaan niin paljoa, tuli jollain lailla hyvä ja lämmin olo.
Kävelin kauppakeskuksen ohi, oli kulunut tunti. Kaksi tuntia jäljellä, ajattelin ja kuulin murinaa -mahastani. En ollut syönyt aamun jälkeen mitään. Pysähdyin nälkäisenä katselemaan ihmisten täysiä ruokakasseja, Varis naurahti käheästi sylistäni.
”Ettei vain sinulla olisi nälkä?” se kysäisi. Murahdin äreästi, että kyllä oli. Lintu ei vastannut, katseli vain puolittain ivallisesti. Olin juuri kokoamassa itseäni, aikeena sanoa linnulle suorat sanat, kun näin lähistöllä pihan, jossa oli omenapuu. Täydet oksat roikkuivat kadulle asti, hedelmät olivat kauniin vihreitä. Monissa oli tosin ruskeita pilkkuja, mutta joukossa oli paljon suuria ja puhtaanvihreitä. Loikkasin parilla harppauksella kadun yli (näin jälkeenpäin muistan, että ohi menevä autoilija tööttäsi minulle vihaisesti, mutta olin ilmeisesti liian nälkäinen), ja otin puusta pari hedelmää. Muutaman työnsin taskuihini, yhtä aloin syödä heti.
Varis pyysi saada pientä palaa.
”Ei käy, sinä söit jo”, sanoin haukaten koko ajan lisää. Olin ollut todella nälkäinen, totta puhuen minulla oli käynyt mielessä linnunkin paistaminen. Ajatus oli kariutunut siihen, ettei minulla ollut mitään, millä tehdä tulta. Tietäisitpä, lintu, miten onnekas oletkaan, ajattelin itsekseni. Se ei tietenkään kuullut tätä, katsoi vain ahneesti omenaani. Huokaisin ja annoin lopun omenan linnulle syötäväksi. Se nokki sitä nopeasti ja tehokkaasti, otin taskustani toisen omenan.
Vilkaisin omenapuuta ja kuiskasin kiitoksen ennen kuin aloin syödä toista omenaa. Puu hymyili lempeästi ja kurotti oksaansa sipaisten poskeani lehdellään. Hymyilin vastaukseksi, mutta kävin sitten omenan kimppuun.
Samassa joku käveli pihasta ja huudahti. Säikähdin tajutessani, että huuto oli minulle suunnattu. Huutaja oli pienikokoinen mummo, jolla oli ilmeisesti kukallinen hame, sininen paita ja päähän kietaistu kukkahuivi. Näky oli kuin suoraan jostain sadusta, mutta säikähdyksissäni juoksin kadun toiselle puolelle kadoten pian ihmisvilinään. Omena putosi kädestäni, ja ehdin nähdä, miten se liiskautui auton alle. Harmitti.
Variskin oli pudottanut omenansa ja katseli minua syyttävästi. Tunsin muutenkin oloni tyhmäksi, täysi-ikäinen ihminen -omenavarkaissa. Ihan kuin joku pojannulikka Dickensin romaanista. Vilkaisin ostoskeskuksen kelloa, aikaa oli edelleen liikaa. Mietin, minne maleksisin seuraavaksi. Varis alkoi vaatia toista omenaa, edellinen kun oli pudonnut minun takiani. Laskin linnun pensaan alle ja kävelin äkäisenä tieheni. Ettäs kehtaa, murisin mielessäni. Kävelin päättäväisesti kohti metsänreunaa. Alkoi hämärtää, katuvalot syttyivät.
Muistelin pelokasta Jänistän pensaan alla. Mahtaisinkohan löytää Puron, mietin. Ja jos löytäisin, tunnistaisikohan se minua? Muistelin viime kertaa kun olin käynyt Puroa katsomassa. Se oli silloin, kun asuin vielä Äidin luona. Nyt olin jo aikuinen ja mennyt naimisiin. Silloin olin vielä lapsi, jolla oli vilkas mielikuvitus. Nyt taisin olla jo menettänyt suurimman osan kyvystäni kuvitella asioita. Huokaisin syvään.
Olin jo metsässä. Ilmassa leijui sama tunnelma kun vuosia sitten, silloin kun olin lähtenyt etsintäretkelleni. Vedin syvään henkeä. Kaunis Kuu oli nousemassa puiden takaa, näin siitä vain kultaisen kehän varjojen takana häämöttämässä. Pilvet olivat vain kadonneet, tummalla taivaalla ei näkynyt edes vaaleaa juovaa, vain kaupungin suunnassa taivas rusotti hieman.
Katselin metsää tuntien selittämätöntä onnellisuutta, riisuin kengät jalastani tunteakseni paremmin sammalen kävellessäni. Maa oli märkä ja minua palelsi, nälkäkin minulla oli yhä, mutta silti kiihdytin askeleeni juoksuksi. Lopulta jalkani läsähti johonkin märkään, kuulin heleää naurua alapuoleltani. Se oli Puro, yhtä eloisana kuin viimeksikin. Nousin vedestä ja kumarruin katselemaan kuunvalossa solisevaa vettä.
Siinä juoksi sekaisin kultaisia ja hopeisia juovia, jotka väreilivät muuttaen väriään koko ajan. Puron laulun taustalta olin kuulevinani tummia, syviä säveliä. Suljin silmäni väristen onnesta. Jostain kaukaa kuului Joen mahtava jylinä, mutta mereltä kantautuvat tummanvihreät sävelet täyttivät koko tajuntani. Puron laulu juoksi hopeisina ja sinertävinä häivähdyksinä kuvassa, Joki taas lauloi raudanlujia säveliä. Kuu hyräili hennon hohtavia säveliä, joihin revontulet kaukaa yhtyivät, samoin kuin aavemaisen vihreät jäävuoret mustalta mereltä.
Työnsin käteni taskuun, Vaahteran kirkkaat lehden kahisivat vienosti. Otin ne esiin ja irrotin narunpätkän niiden ympäriltä. Lähestyvä Tuuli hymisi hiljaa, nostin lehdet katsellen niiden kauniita ääriviivoja kuutamoa vasten. Kun Tuuli hipaisi kättäni, päästin lehdet tanssimaan Tuulen kanssa. Se oli kaunista.
Säikähdin kuullessani ryskettä pensaasta, jokin suuri olento työnsi oksia tieltään. Pensas huokaisi närkästyneesti ja yritti oikaista lehtiään. Painauduin Puron törmää vasten yrittäen olla näkymätön, mutta sitten tunnistin suuren olennon. Se oli Karhu. Tervehdin sitä arasti, toivoen sen muistavan minut.
Erotin hämärässä pohtivan katseen ja näin, miten valtava käpälä nousi Karhun naaman eteen. Se pureskeli mietteissään kynsiään. En voinut olla hymyilemättä, Karhu oli mahtavuudestaan huolimatta varsin hellyttävä. Tunteminen välähti Karhun silmissä ja sen katse pehmeni. Se murahti tervehdyksen ja viittoi tulemaan mukaansa.
”Olen pahoillani, tänään en voi tulla yöksi”, sanoin muistellen Johannesta. Hän varmaan odotti jo minua kotiin. Karhu puuskahti hiljaa, siitä saattoi kuulla pettymyksen. Se oli lähdössä pois, mutta pyysin sitä odottamaan vielä hetken. Karhu ei tuntunut tietävän, mitä ajatella, mutta pysähtyi kuitenkin ja laski valtavan takamuksensa viereeni, tuijottaen kuuta unelmoivasti.
Sen turkki näytti pehmeältä ja sileältä, olisi tehnyt mieli kurottaa käteni hyväilemään sitä, mutta en aivan uskaltanut. Yritin niellä pettymystäni, kun Karhu laskeutui maate laskien valtavan päänsä syliini. Voisin miltei kehrätä, ajattelin tyytyväisenä ja aloin silittää karhun päälakea niin varovasti kuin osasin. Karhu huokaisi pitkään ja raskaasti työntäen kuononsa käteni alle.

Turkki oli paksu ja melko karkea, mutta hyvin hoidettu ja tasainen, mikä sai sen tuntumaan todellista pehmeämmältä. Painoin poskeni Karhun niskaa vasten, kuunnellen ympärillä kuuluvaa laulua toisella korvallani. Voisinpa jäädä tähän loppuiäksi, mietin hiljaa.
Lopulta kuitenkin havahduin siihen, että Johannes varmaan oli jo kotona odottamassa. Pitäisi mennä. Katsahdin Karhuun haikeasti. Ei tätä niin usein pääse tekemään, hymähdin itsekseni silitellen eläimen otsaa ja kuonoa.
”Hei, pitäisi lähteä”, kuiskasin. Se nosti päänsä pois sylistäni ja ravisteli turkkiaan. Valkeat hampaat välähtivät kuunvalossa kun Karhu haukotteli raukeana. Jos en tietäisi, mistä on kyse, varmaan pelkäisin, mietin. Tai kenties, jos tietäisin liikaa, pelkäisin, tuli mieleeni. Kumpi pelkää enemmän; se, joka tietää, vai se, joka ei tiedä?
Johtuiko pelko siitä, että jokin on tuntematonta, vai siitä, että tietää jonkin vaaralliseksi? Katsoin Karhua sen noustessa pystyyn. Sen käpälät olivat valtavat, mustilla kynsillä olisi leikannut ranteen hetkessä poikki. Minua puistatti. Karhu vilkaisi minua outo katse silmissään. Se vaistoaa pelon, tajusin. Yritin rauhoittaa itseni väkisin. Se oli vaikeaa.
”Voitko opastaa minut kaupunkiin?” kysyin siltä pakotetun tyynellä äänellä. Karhu murahti myöntävään sävyyn.

Taianomainen hetki oli päättynyt. Puro oli hiljaa, Kuu ei enää hyräillyt. Jäävuorten helinää ei kantautunut, kuten ei Joen rautaista lauluakaan. Merestä kantautuvat, syvät sävelet olivat vaienneet. Kuului vain metsän hiljaista rapinaa. Puiden raskasta hengitystä niiden nukkuessa, pienten ja ujojen eläinten askeleita puiden lomassa. Pöllö huhuili jossain. Se etsi saalista.
Laskin käteni Karhun selälle, kun kävelimme metsässä kohti kaupunkia. Karhu värähti hieman, kenties hieman epäluuloisena, muttei kuitenkaan kieltänyt minua. Vaikka sama taianomaisuus leijui yhä ilmassa, oli metsällä nyt toinen puoli näytettävänä. Pelko. Vaara. Salaperäisyyteen oli nyt kutoutunut uhkaava säie. Jopa Karhu pysähtyi välillä hetkeksi kohottaen kuononsa haistellakseen ilmaa. Joskus se murahti hiljaa ja uhkaavasti, kuin vakuuttaakseen tuntemattomalle vaaralle, ettei sen kimppuun kannattanut käydä.
Me molemmat säpsähdimme kuullessamme Korpin huudon jostain. Vastasin siihen niin tarkasti kuin osasin. Karhu katsoi minua hetken hämmentyneenä, se olisi varmasti rypistänyt kulmiaan jos sillä sellaiset olisi ollut.
Vaikka Korpin ja Variksen uskoisi muistuttavan toisiaan, oli niiden äänessä merkittävä ero. Varis oli ilkeä. Mutta se oli pieni ja ilkeä. Mitätön riesa, joka hyökkäsi vain selän puolelta. Korpissa puolestaan oli mahtavuutta. Sen ääni oli syvä ja kantava. Korppi itsekin oli majesteettisempi ilmestys. Hiilenmusta höyhenpeite ja voimakas nokka, viisaat silmät ja vahvat kynnet olivat aivan erilaiset kuin likaisen näköisellä variksella. Mutta Korppi oli pelottavampi.

Jostain kuului jo auton kohinaa. Karhu pysähtyi ja mutisi hiljaa, että löytäisin varmasti perille jo itsekin. Nyökkäsin hiljaa. Karhua pelotti. Minun maailmani oli sille uhkaava, kuten öinen metsäkin pelotti minua. Mutta kävellessäni Karhun kanssa en pelännyt. Se olisi pystynyt suojelemaan minua tarpeen vaatiessa. Minä en olisi pystynyt suojelemaan Karhua ihmisiltä.
Erosimme ilman hyvästejä. Ehkä tulisin vielä takaisin, ajattelin toiveikkaana, vaikka jokin sanoi, että en enää näkisi tätä kaikkea. Purin huultani yrittäen pitää kyyneleitä sisälläni. Johannes odotti, muistutin itseäni. Vilkaisin vasenta kättäni, Johanneksen rautalangasta sulattama siron koukeroinen sormus hohti kuun valossa kauniisti. Hymyilin muistellessani sitä, miten innostuneelta Johannes oli näyttänyt sen minulle antaessaan. Ja niin olin näyttänyt minäkin. Olin silloin ollut todella onnellinen.
Ostoskeskus häämötti jo edessäni, taivas punersi sen valojen yllä. Vatsassani kurisi. Pengoin taskustani omenan ja haukkasin siitä palasen. Lähdin ylittämään katua, mutta äkkiä näin kirkkaan valon ja tunsin voimakkaan tönäisyn. Hetkeksi kaikki pimeni...
Havahduin mausteiden tuoksuun ja lämpöön. Joku jutteli hiljaa minulle, hauraalla äänellä. Se kuulosti etäisesti tutulta, se toi mieleeni omenat. Kohottauduin pystyyn. Päätäni särki.
”Ei mokoma edes pysähtynyt katsomaan, mitä tapahtui”, omenantuoksuinen ääni rupatteli. Raotin silmiäni, kyseessä oli se satukirjan mummo,jolta vein omenoita. Tunsin, miten kasvoni muuttuivat punaisiksi. Mummo ojensi minulle kupin, jossa oli jotain kuumaa. Mausteista omenamehua. Juoma poltteli hieman suutani, mutta minulla oli nälkä, join kuin olisin kuolemassa janoon.
”Mitä asiaa Teillä olisi ollut?” kysyin mummolta nolona. Tämä naurahti.
”Olisin vain kysynyt, haluaisitko ottaa laatikollisen omenoita. On näitä tarpeeksi omasta takaa”, hän selitti. Kuuma mehu teki hyvää. Ajatukseni alkoi seljetä.
”Mitä kello on?” kysyin säikähtäneenä. Johannes saattoi olla jo huolissaan. Mummo osoitti seinällä olevaa käkikelloa. Sekin oli kuin sadusta. Kello oli jo paljon, Johannes oli luultavasti tullut jo tunti sitten kotona.
”Voinko lainata puhelintanne?” kysyin hätääntyneenä. Mummo nyökkäsi ja osoitti nurkassa pienellä mahonkipöydällä kukkapurkin alla olevaa senioripuhelinta. Näppäilin Johanneksen numeron siihen, mutta ei tullut vastausta. Join mehun loppuun ja kiitin. Nostin takkini vieressä olevalta tuolilta ja kysyin, mistä pääsee ulos.
Mummo näytti hieman surulliselta, hän osoitti erästä nurkkaa ja kysyi, haluaisinko omenoita tai mehua mukaani. Nyökkäsin haikeana ja kysyin, voisinko korvata tätä jotenkin. Mummo pudisteli päätään hymyillen surumielisesti.
”Ei tarvitse”, hän sanoi särkyvällä äänellä. Kurkkuani kuristi, vaikken osannut sanoa, miksi.
Lähdin ovesta katsellen ympärilleni. Piha oli hieman villiintynyt, mutta siitä huolimatta se näytti siltä, kuin kaikki olisi kuitenkin hallinnassa. Villiys antoi pihalle romanttisen sävyn.
Talo sen sijaan oli selvästi ränsistymässä. Seinien maali lohkeili, samoin aita. Itse asiassa tämä ilahdutti minua kovasti. Nyt tietäisin, miten voisin yrittää korvata mummon vaivannäköä. Vaikka päätäni särki, kuljin melkein tanssahdellen kotiin. Mummon antama kassi heilui villisti kädessäni.
Pian olin lopen väsyneenä pihassamme. Vaahtera nukkui, sen hengityksen kevyt kahina erottui hädin tuskin yön hiljaisuudesta. Johanneksen polkupyörä oli pysäköitynä oven viereen, menin koputtamaan ovea. Johannes tuli avaamaan ja halasi minua heti lujasti, kysyen, missä olin ollut. Kerroin hänelle lyhyesti pääkohdat, kuten kotiin jääneet avaimet, kävelyn metsässä ja autoon törmäämisen, sekä mummon. Kerroin hänelle mummon talosta ja näytin kassia, jossa oli muutama pullo mehua sekä rasia, jossa oli puolitettuja omenoita.
Johannes hymyili ja kysyi mummon nimeä. Vastasin nolona, etten ollut kysynyt.
”Mentäisiinkö sinne kuitenkin huomenna?” kysyin toiveikkaana. Johannes nyökkäsi.
”Etsitään kuitenkin työvaatteet sitten ennen”, hän sanoi. Juoksin yhden mehupullon kanssa keittiöön, kaadoin pullon sisällön kattilaan ja pistin hellan päälle. Käskin Johanneksen vahtia hellaa, ja menin ulos laittamaan kynttilälyhtyä vaahteran alle.
Pian istuimme olohuoneen sohvalla juoden mehua huovan alla. Katselimme pihalle ikkunasta, lyhty oli kaunis syysyössä.
”Arvaahan mitä”, Johannes kuiskasi. Katsoin häntä kysyvästi.
”Tuossa pihalla hyppi tänään todella resuinen varis, vihreä huivi kaulassaan”. Naurahdin.
”Niinhän ne aina tekevät”, vastasin ja painauduin lähemmäs Johannesta.