Keuhkoni repeävät pian, mutta juoksen yhä nopeammin. Keskityn joka askeleella kiihdyttämään nopeuttani. En huomaa enää tuulen kohinaa korvissani, enkä kipua jaloissani. Tunnen vain, miten jokainen soluni nauttii vauhdista. Lopulta en enää jaksa, vaan kaadun maahan. Nyt tunnen äskeisen rasituksen aiheuttaman kivun niin raajoissa kuin päässäkin, mutta olen silti onnellinen. Heti huomenna, kun pääsisin, tulisin taas metsään juoksemaan.
”Missäs olet ollut”, isoveli Eero tokaisee nostamatta katsettaan lehdestä. Olen edelleen hengästynyt, sanon vain että lenkillä.
”Tähänkö harjoittelit?” hän kysyy nyt tuikeammin ja osoittaa lehdestä puolimaratonin mainosta. Pudistan päätäni, vaikkaa toisaalta ajatus kiehtoo. Mutta tiedän, ettei se ole minulle oikea paikka. En halunnut kilpailla.
”Pitäishän sun jo tietää, ettei sun kannata mitään ammattijuoksijan uraa ajatella”, hän sanoo viileästi ja kääntää sivua.
”Enhän mä...” aloitan, mutta Eero keskeyttää. Tai oikeastaan, hän katsoo minua ja keskeytän itse.
”Mä tiedän, että sulla on järki päässä. Mutta se on tosi hyvä, ettet kuvittele itsestäs liikoja. Hyvinhän sä juokset, mutta ei susta ammattilaiseks...” Nyt minä keskeytän Eeron.
”Ei niin olekaan.” Lenkin jälkeinen hyvä olo on tiessään. Menen huoneeseeni nopeasti etten alkaisi itkeä. Eeron ei ainakaan tarvitse ainakaan itkuani nähdä.
En sulje ovea, en kaipaa ivallisia huomautuksia enempää. Oven sulkeminen ainakin saisi Eeron innostumaan entisestään.
Otan hyllystä jonkin satunnaisen kirjan ja istun alas lukemaan sitä. Tai oikeastaan esittämään lukevani. Pidätetyt kyyneleet sumentavat näköni niin, etten näe mitään. En edes tiedä, mikä kirja on kyseessä. Otin vain jotain, ettei Eero voisi kysyä, mitä teen.
”Mitä teet?” kuuluu ovelta. Säpsähdän.
”Luen”, vastaan paksulla äänellä. Eero hymähtää.
”Tiskaisit mieluummin. Ei tarvitsis mun tehdä ihan kaikkea. Ehdit haaveilla siitä maratonista myöhemminkin.” Pomppaan pystyyn, aikoen sanoa Eerolle suorat sanat, mutta sanonkin lammasmaisesti meneväni tiskaamaan. Vilkaisen vielä sängylle viskaamaani kirjaa. Tuultakin nopeampi, lukee kannessa. Eerokin katsoo kirjaa, sitten minua. Ja naurahtaa. Kävelen keittiöön.
Otan tiskiharjan käteeni ja alan harjata likaista lautasta. Veden Eero oli jo valmiiksi valuttanut minua odottamaan. Astioita sen sijaan kukaan ei koskaan huuhdo, pian vesi onkin likaisen ruskeaa. Astiat eivät puhdistu, joten on pakko vaihtaa vesi kokonaan. Eero vilkaisee juuri silloin ovesta ja kysyy, miksen vain tiskaa.
”Vesi on likaista”, sanon katsomatta häneen. Nyt Eero ottaa pari nopeaa, tömpsyvää askelta minua kohti. Vihainen.
”Kuules nyt, ei tarvitse mulle murjottaa jos sä haaveilet typeriä. Kyllähän mä nään, että olisit mieluummin siellä juoksemassa. Mutta ku on tässä talossa muitakin kuin meidän tuultakin nopeampi taivaanrannanmaalari! Että mitä jos tiskaisit ja lopettaisit murjottamisen?” Eero huutaa. En jaksa väittää vastaan, nyökkään vain ja keskityn tiskaamiseen.
Voi tuntua oudolta, etten sanonut mitään vastaan. Mutta veljeni oli isämme lähdöstä asti ollut minulle isänkorvike. Hän oli huolehtinut minusta ja suojellut minua monesti, kun äiti oli humalassa yrittänyt käydä päälle. Eero oli kerran mennyt väliin ja antanut äidin hakata itseään. Itse olin piiloutunut nurkkaan.
Äitimme oli alkoholisti. Hän oli humalassa pelottava. Mutta vielä pelottavampi hän oli selvin päin. Silloin hän ei käynyt päälle, mutta antoi kaikkien ymmärtää, ettei häntä kannattanut arvostella. Katse oli kylmä ja suu aina kireänä viivana. Eero oli ollut kotini koko sen ikäni, jonka muistin.
Monta vuotta meillä oli mennyt hyvin. Olosuhteet eivät olleet hyvät, mutta olimme pitäneet yhtä. Jokin asia oli vain muuttunut. Nyt Eero suhtautui minuun yhtä kylmästi kuin äiti. Yritin miellyttää häntä, mutta koskaan en oikein onnistunut siinä. Siinäkään.
Eeron miellyttämisestä oli tullut minulle pakkomielle. Yritin aina tehdä kaiken minulta pyydetyn mahdollisimman hyvin. Mutta aina jokin meni pieleen. Ilmeisesti paineet olivat liian kovat.
Toinen pakkomielteeni on juokseminen. Muuta en oikein osaa, vaikka koulussa pärjään kohtalaisesti. Ainoa varsinainen taitoni on juokseminen. Nautin siitä. Eri asia on, nautinko sitten taidon ”omistamisesta”. Jokainen, joka on minuun lenkillä törmännyt, on varma, että haluan ammattilaiseksi. Kun nämä puheet päätyvät Eeron korviin, saan aina kuulla siitä kunnolla. Kuulen vähintään kerran viikossa saarnan siitä, miten ei kannata alkaa ammattilaiseksi sillä alalla. Tekisi mieli huutaa että huhuu, kuuleeko kukaan, en aiokaan ammattilaiseksi. En ole tyhmä.
Olen kyllä katsellut kisoja, olympiatason juoksijoista löytyy niitä, jotka tiedän, että voisin ohittaa. Mutta ei ole siitä kiinni. Itse asiassa haaveilen käsityöalan yrittäjyydestä. Tahtoisin neuloa elääkseni. Tiedän, voi kuulostaa tyhmältä, en ole edes hyvä tällä alalla. Tai oikeastaan, en ole kokenut. Mutta kyseessä onkin vain haave.
Joka vuosi olen neulonut jokaiselle jotain jouluksi. Olen ollut hyvilläni, kun paketit on avattu ja lahjan saaja on alkanut hymyillä. Eerolle en vain ole keksinyt mitään koskaan. Ollessani pienempi tein hänelle aina patalapun, mutta moneen vuoteen en ole sitä tehnyt, olisi outoa antaa patalappua isoveljelle.
Viimeiset astiat laitettu kuivumaan. Palaan huoneeseeni ja suljen oven varovasti. Olohuoneesta kuuluva kuorsaus kertoo Eeron nukkuvan. Avaan kaapin ja otan langat esille. Eeron syntymäpäivä on pian, voisin tehdä hänelle jotain lahjaksi. Ehkä se saisi hänet uskomaan, että osaan tehdä jotain. Alan valita lankoja. Eero pitää sinisestä ja vihreästä. Voisin tehdä hänelle raitapipon. Ei, jotain suurempaa. Villapaita. Sen teen!
Otan pitkät puikot esille ja alan luoda silmukoita. Eero on kokoa M, silmukoita paitaan tulee siis sen mukaan. Olen saanut jo pari riviä kirkkaansinisellä langalla aikaiseksi, kun ovi aukeaa ja Eero työntää päänsä oviaukosta.
”Joko oot tiskannut?” hän kysyy. Nyökkään ja työnnän neuleeni pois näkyvistä. Eero harppoo luokseni nopeasti ja ottaa neuleen esille. Hän katsoo sitä vihaisena ja kysyy, mitä luulen tekeväni. Puristan silmäni kiinni, ettei yksikään kyynel pääsisi ulos... Eeron ilme kirkastuu.
”Ai, synttäriyllätystä vai? No. Sopiihan se”, hän sanoo, ääni tyyntyy taas. ”Kunhan ei mitään patalappuja. Ne heitän sit menemään heti”, hän lisää lähes uhkaavasti. Käännyn poispäin ja heitän neuleen lattialle. Se siitä yllätyksestä.
Eero lähtee huoneesta. Minäkin haluan ulos. Laitan verkkatakin ylleni ja lähden ulos.
”Minne menet?” Eero kysyy viileästi.
”Ulos”, vastaan synkkänä. Vedän kenkiä jalkaan.
”Harjottelemaan, vai?” Eero jatkaa yhtä välinpitämättömänä.
”Ihan vaan kävelylle”, tiuskaisen ja pamautan oven kiinni. En yleensä tee niin. Kaduttaa nytkin. Tekisi mieli mennä sisälle pyytämään anteeksi. Mutta ei kannata. Ja liian myöhäistä. Eero on jo tullut ovelle ja huutaa, että tuolla tavalla ei hänelle puhuta. Olen niinkuin en huomaisikaan, ryntään vain pihasta tielle.
Autot huristelevat ohi. Tuonne kun jäisin, en enää juoksisi, ajattelen. Ajatus alkaa kiehtoa minua yhä enemmän. Olisi helpompaa. Kukaan ei enää kysyisi, aionko ammattijuoksijaksi. Otan askeleita lähemmäs autokaistaa. Katselen kuin hypnoosissa, miten autot kiitävät edessäni. Olen ottamassa ratkaisevaa askelta, mutta säpsähdän todellisuuteen ja palaan takaisin tienreunaan.
Pian tulisi kohta, josta voin kääntyä metsätielle. Oloni alkaa helpottaa. Autot, Eero ja muut huolet tuntuvat olevan kauempana. Vedän keuhkoihini puiden tuoksua. Se miltei käskee minun juosta...vastustelen. Olen vain kävelyllä. Sanoin niin Eerolle. Mutta pehmeä metsäpolku kutsuu yhä enemmän. On pakko. Otan muutaman nopeamman askeleen. Nyt raja on ylitetty. Aloitan kevyellä vauhdilla, mutta pian olen kiihdyttänyt täyteen vauhtiin.
Kaikki huolet yksinkertaisesti unohtuvat. Karistan ne kannoiltani. Juoksen nopeammin ja nopeammin, mutta päivän aiempi rasitus alkaa painaa. On pakko hidastaa. Huomaan, että puhelin soi. Eero. Otan puhelimen käteeni ja painan vihreää luuria vastahakoisesti.
”Missä olet?” Eero kysyy tiukasti.
”Lenkillä”, puuskutan.
”Et tainnut ihan vaan kävellä?” hän kysyy ivallisesti. Hemmetti. ”On aika loukkaavaa että valehtelet mulle tosta lenkistä. Niin mitätön asia. Mutta sen kuin harjoittelet. Oma on ongelmasi kun ammattiurheilu ei sit olekaan vain sitä liihottelua. Saatpa nähdä”, hän melkein huutaa. Luuri tuuttaa. Eero lopetti puhelun.
Ongelmat seurasivat minua metsään. Pakko päästä pois. Tien reunalla on korkea siirtolohkare. Mittailen sitä katseellani. Pystyisin kiipeämään sinne, ajattelen. Vilkaisen ympärilleni, ei muita. Riisun kengät, että saisin lohkareesta paremman otteen jaloillani. Kiipeän sen päälle. Alkaa sataa.
Katselen alas ja tajuan, että minua huimaa. Nousen silti seisomaan uhmakkaasti.
Nytpä olisi tilaisuus päästä näistä jaloista eroon. Otan askeleen lähemmäs reunaa. Olen ainakin kolmen metrin korkeudessa. Alla on kaatunut puunrunko. Kivi on liukas sateesta. Tuijotan puunrunkoa, mutta yhtäkkiä säikähdän, joku kulkee pitkin polkua. Horjahdan, en saa enää tasapainoani takaisin.
Ehdin juuri tajuta putoavani, kun jo viiltävä kipu tuntuu repivän käsivarteni irti. Kuulen räsähdyksen kun luu menee poikki ja työntyy ihosta ulos. Vaikka tunnen kivun, kaikki näyttää siltä, kuin katselisin kauempaa. Ohikulkija tulee luokseni ja sanoo jotain. Ääni on tuttu. Eero.
Sävy on huolestunut, hän ottaa puhelimen esille ja soittaa johonkin. Sattuu.

Muutaman päivän päästä pääsen pois sairaalasta. Käteni on huolellisesti paketoitu, minulle on määrätty vahva kipulääkitys. Jalat selvisivät putouksesta. Ajatus suututtaa minua todella. Olisin voinut edes pudota niin, että pääsisin ongelmastani. Mutta ei. Jalat ovat edelleen kunnossa. Lenkille en tietenkään pääse, mutta se menee vielä ohi.
Makoilen sohvalla vihaisena. Eero istuu viereen ja laittaa TV:n päälle. Hän luo minuun vielä huolestuneen katseen, mutta vastaan siihen niin vihaisin silmin, että hän vain huokaisee ja keskittyy ohjelmaan. Itse tuijotan vain ikkunasta ulos.
Lopulta Eero kyllästyy ohjelmaan ja sammuttaa laitteen. Hän kääntyy minua kohti myötätuntoisen näköisenä.
”Harmi, se puolimaratoni taitaa jäädä nyt väliin”, hän sanoo. Puren hammasta. ”Ja synttäriyllätys voi kyllä odottaa.” En enää kestä, alan huutaa.
”Mitä jos en ole haaveillut mistään puolimaratonista? Ja mitä jos en aikonutkaan tehdä patalappua vaan villapaidan? Saakeli, mulle alkaa riittää! Älä usko jos et usko, mutta mä en enää vaan jaksa!”
Eero katsoo minua huolestuneena, mutta on vaiti. Nyt alan itkeä todella. Mutta en välitä siitä, näkeekö Eero vai ei. Sanat tulvivat äsken suustani yhtenä ryöppynä. En edes kadu niitä. Olen liian kyllästynyt.
”Ei sun kannata haaveistas kokonaan luopua yhden käden takia”, hän sanoo. En ole varma, yrittääkö hän lohduttaa vai piikitellä.
”Kun en ole mistään maratonista haaveillut”, huudan vihaisena.
”No mikset sitten ole sanonut?” hän vastaa, nyt jo yhtä vihaisena kuin minäkin. Yleensä perääntyisin tässä vaiheessa, mutta nyt en välitä.
”No mikset ole kuunnellut?” ääneni pettää jo. Painun huoneeseeni ja läjäytän oven kunnolla kiinni. Entä, jos en ole todella sanonut, mietin. Oloni on huono, oksettaa. Kättä särkee lääkkeestä huolimatta. Kokoan hetken itseäni ja palaan huoneesta lammasmaisesti olohuoneeseen. Istun Eeron viereen ja kuiskaan anteeksipyynnön. Hän halaa minua lujasti ja sanoo, ettei se mitään. Olihan puolimaratonin peruuntuminen osaltani pettymys.