Muutama ilta sitten tämä tapaus muistui mieleeni kun yritin nukahtaa. Ei vain onnistunut. En ollut muistanut tätä moneen vuoteen, mutta nyt se painoi kuin olisi joku potkaissut kylkeen. Olen ollut pelkuri.
 Tällöin olin luultavasti neljännellä luokalla, syrjäytynyt koulukiusattu. Eräällä välitunnilla minua nuorempi poika tuli juttelemaan minulle. Hänestä näki heti, että hän oli laillani kiusattu. Aloimme leikkiä jotain yhdessä, kunnes kellot ilmoittivat välitunnin päättyneen ja piti mennä sisälle. Odotin koko tunnin, että pääsisin taas ulos leikkimään tämän pojan kanssa. Ensimmäistä kertaa siitä asti, kun eräs kaverini oli kolmannella luokalla menehtynyt tsunamissa, odotin välituntia innolla. Ei tarvitsisi vain odottaa luokkaan pääsyä.
 Että todella ymmärtäisitte, miltä se tuntui, minun täytyy kertoa siitä, mitä välitunnit yleensä minulle olivat. Olin todellakin luokkani hylkiö, outo tyttö, jonka juttuja kukaan ei käsittänyt. Tyttö, joka unohteli kaiken autuaasti. Tyttö, jota oli helppo satuttaa. Oppitunnit olivat tuskaa, piti istua luokassa muiden kanssa, ja koko ajan tunsin muiden vihamielisyyden ympärilläni.
 Kun lopulta pääsin välitunnille, katselin, miten muut leikkivät keskenään, ilman aikomustakaan pyytää minua mukaan. En olisi edes osannut leikkiä muiden kanssa enää, vaikka joku olisikin pyytänyt. Mutta nyt minulla olisi seuraa!
 En muista tarkkaan, miten pitkään ehdimme tämän pojan kanssa tutustua, mutta muistan, miten se päättyi. Oli kesäinen päivä, etsin poikaa pihalta. Tavoitin hänen katseensa erään penkin luota, mutta huomasin, että muita lapsia oli hänen seurassaan, he viittoilivat minua sinne.
 En ymmärtänyt, mistä oli kyse. Kävelin vain sinne ja tajusin heidän pitelevän tätä poikaa paikoillaan -ja kiskovan häneltä housuja. Muistan heidän sanoneen, että kato, tässä on sun poikaystäväs. En muista, miten reagoin. Tiedän vain, että en tehnyt mitään. Luultavasti kävelin vain pois.
 Mieleeni jäivät pojan silmät. Katse oli alistunut. Ikään kuin hän olisi yrittänyt rauhoitella omaatuntoani. Se tuntui yksinkertaisesti pahalta. Ja tuntuu edelleen.
 Sen jälkeen en hänen kanssaan enää muista välitunneilla olleeni.
 Viiden vuoden päästä päädyin tähän samaan kouluun käymään. Välitunnilla eräs poika pyysi lupaa päästä tietokoneelle ilmoittamaan vanhemmilleen jotain kotiintulosta. Annoin luvan ja minua hymyilytti, kun hän vielä erikseen näytti tekevänsä juuri sitä mitä sanoikin tekevänsä.
 Kun hän kiitti ja lähti ulos, hän katsoi minua silmiin ja hymyili hymyä, josta puuttui ilo. Katseesta näkyi, että hän oli outo lintu, koulukiusattu. Katse oli myös tuttu. Se melkein sai jonkin muiston heräämään. Asia painoi minua muutaman viikon, mutta sitten unohdin sen täysin.
 Tästä tapahtumasta on nyt pari vuotta. Makasin sängyllä, ja äkkiä tajusin, miksi katse oli niin tuttu. Uskon, että kyseessä on sama poika, jota en auttanut, kun hän olisi sitä tarvinnut.
 Tämä kirjoitus oli kaukana sankaritarinasta. Pahimmalta tuntuu, etten voi enää tehdä mitään korjatakseni mennyttä. Onneksi voin vaikuttaa edes siihen, miten tulen toimimaan myöhemmin.
 Haluan nyt sanoa, että jos joku tarvitsee apuanne, älkää ajatelko, pystyttekö mitään tekemään. Yrittäkää edes. Älkää olko pelkureita, kuten minä olin muutama vuosi sitten!