Lori sulki oven perässään. Oli perjantai-ilta, vanhemmat eivät olleet kotona. Äiti oli töissä, isä oli kai ystävänsä luona. Siellä isä aina sanoi istuvansa. Hän oli aina todella vihainen tullessaan kotiin sieltä.
 Kerran Lori oli juossut häntä vastaan halatakseen häntä, mutta isä oli huutanut vihaisena jotain epäselvää ja lyönyt Lorin maahan. Sitten hän oli mennyt huoneeseensa, äiti seurasi häntä sinne ja sitten alkoi kuulua, miten äiti moitti isää ja isä huusi. Lori istui oven takana ja itki.
 Joskus isä löi äitiä. Silloin Loria pelotti, hän olisi halunnut puolustaa äitiä. Äiti, joka muuten oli niin vahva, näytti oudolta vavistessaan kasvot märkinä oven takana. Siksi kai äiti oli koko ajan töissä, ettei isä löisi häntä.
 Kerran itse asiassa Lori oli yrittänyt puolustaa äitiä, mutta äiti oli käskenyt Lorin mennä pois. Silloin äiti kuulosti todella vihaiselta. Isän huuto ei enää pelottanut Loria, hänestä tuntui pahalta, että äiti huusi hänelle. Hän oli halunnut vain auttaa.
 Äitiä näkyi kotona yhä harvemmin, kuten isääkin. Ja aina, kun äiti oli kotona, hän oli yhä vihaisempi. Kun Lori juoksi ovelle hänen luokseen, hän halasi Loria väkinäisesti ja kireästi, silmistä näki että hän oli aivan muissa ajatuksissa. Varjot silmien ympärillä kertoivat hänen olevan huolissaan jostain.
 Nyt Lori käveli olohuoneen sohvalle ja sulki silmänsä. Kukaan ei huutanut. Oli aivan rauhallista. Sadepisarat ropisivat ikkunaa vasten, ihan kuin pienet hevoset olisivat juosseet ulkona. Ne olivat pieniä ja hopeisia, juoksivat villeinä ja vetinen harja vapaana liehuen. Lori kuvitteli, millaista olisi nousta sellaisen selkään. Hän olisi pieni keijukainen joka antaisi hevosensa laukata sadepilven reunalle asti. Kun sade olisi loppu, he molemmat lentäisivät toiselle pilvelle.
 Joskus hopeiset hevoset saivat juosta sateenkaarta myöten puiden latvojen luo. Ne olivat kauniin vihreitä päältä. Kun sukelsi lehvistön sekaan, pääsi näkemään metsänpeikkoja turvallisesti oksalta. Silloin Hopeinen hevonen oli hiljaa. Aivan hengittämättä. Peikot olivat pelottavia, rumia ja pahoja olentoja.
 Lori vapisi. Mitä jos sellainen peikko tulisi tänne kaupunkiin? Ikkunan takana alkoi hämärtää. Lori kuvitteli, miten peikko hiipi pitkin kadunviertä. Kukaan muu kuin Lori ei nähnyt sitä. Kukaan muu ei tiennyt, että se oli tulossa. Naapuriasunnon pieni vauva itki. Oliko se nähnyt peikon? Lorin teki mieli mennä kertomaan, että vauva oli turvassa, Lori kyllä suojelisi sitä.
 Rappukäytävässä kolahti. Oliko se jo täällä? Lori katseli ympärilleen etsien jotain turvaa. Taskulamppu. Peikot pelkäsivät valoa. Lori nosti jalat sohvalle ja kurkotti pöydältä taskulamppuun. Jokin liikahti sohvan alla. Lori sulki peloissaan silmänsä ja kuvitteli, miten sohvan alle aukenivat mustat rappuset, jotka veivät peikkojen luolaan, jossa Varjokuningas hallitsi kaikkia peikkojaan. Naapurin vauva, Lilja, oli Varjokuninkaan luolassa vankina. Varjokuninkaan muut alaiset, Varjoiset, tanssivat pelottavia tanssejaan Liljan ympärillä.
 Lorin piti pelastaa Lilja. Hän käveli taskulamppu kädessään portaita myöten ja yritti painautua seinää vasten piiloon. Varjokuningas ei saisi nähdä häntä. Katosta riippui hämähäkinseittejä ja maassa vilisti kaikkia pieniä iljettäviä olentoja. Lori nosti jalkaansa ja silloin hän kompastui. Hän vieri alas portaita, suoraan Varjokuninkaan jalkoihin. Lori ojensi taskulamppunsa ja sytytti sen. Luolan seinillä siniset soihdut kalpenivat kirkkaan valon edessä. Sitten oli aivan pimeää hetken.
 Lori kuuli Liljan huutavan nimeään. Yhtäkkiä Lilja olikin naapurivaltakunnan kaunis, nuori prinsessa jolla oli pitkät, vaaleat hiukset. Lori vilkaisi taakseen taskulamppu...ei, vaan miekka paljastettuna, valmiina puolustautumaan Varjoiselta. Hän taisteli tiensä Liljan luokse ja tarttui tätä kädestä. He olivat ansassa, mutta Lori pysyi rohkeana. Hän heijasti sinisten soihtujen valon miekan terällä peikkojen silmiin. Ne vetäytyivät luolan pimeisiin nurkkiin vihaisina ja peloissaan, ja silloin Lori ja Lilja juoksivat portaikkoon.
 Varjokuningas huusi raivoissaan ja käski peikkonsa Lorin ja Liljan perään. He juoksivat lujaa portaita ylöspäin, mutta Varjoisten käheät äänet kuuluivat koko ajan lähempää. Käytävän loppu häämötti jo, Lilja oli jo hengästynyt. Lori kehoitti häntä vielä jaksamaan, enää ei ollut pitkä matka. Sitten tapahtui jotain kauheaa. Joku Varjoisista tarttui Lorin jalkaan. Lori työnsi Liljan ulos käytävästä, mutta jäi itse maahan makaamaan.
 Käytävästä tulviva hopeinen valo kuitenkin pelotti Varjoiset pois. Lori tarttui Hopeisen hevosensa harjaan ja antoi hevosen vetää itsensä ulos käytävästä. Viimeisillä voimillaan Lori työnsi käytävän luukun kiinni ja asetti taskulamppunsa valokeilan osoittamaan sitä. Varjoisten raivokkaat huudot kaikuivat vielä suhinana luukusta, mutta sitten ne kiirivät ulos pimeään.
 Lori otti vastaan Lilja-prinsessan vanhempien sydämelliset kiitokset tyttärensä pelastamisesta. ”Kunpa Liljasta tulisi yhtä rohkea ja vahva kuin sinusta, Lori”, Kuningatar sanoi Lorille. Lori tunsi sydämensä paisuvan ylpeydestä.
 Tuuli paiskoi lehtiä ikkunaa vasten. Lori kyyristyi alas peloissaan. Kunpa äiti tulisi pian. Entä jos hänelle oli tapahtunut jotain?
 Lori kuvitteli, miten hän vaeltaisi pitkin katuja etsien äitiään. Rosvojoukko olisi saartanut hänet. Loria itketti, kun hän kuvitteli äitinsä painautuvan seinää vasten, kasvot märkinä ja kädet pelosta vavisten. Ihan kuin kotona, kun isä raivoaa, hän ajatteli. Sitten Lori astuisi väliin ja vetäisi äidin mukaansa Hopeisen hevosen selkään. Äiti olisi ylpeä hänestä ja kiittäisi häntä.
 Yhtäkkiä Lori huomasi kaapinoven olevan auki. Kaapissa oli pimeää, oli helppoa kuvitella hehkuva silmäpari tuijottamaan Loria kaapin perältä. Lorin teki mieli mennä sulkemaan ovi, mutta hän pelkäsi nostaa jalkojaan alas sohvalta. Sohvan allakin saattoi olla joku väijymässä, ja kun Lori laskisi jalkansa, se Joku tarttuisi Lorin nilkkaan ja kiskoisi Lorin sohvan alle.
 Ikkuna natisi yhä enemmän. Kylpyhuoneesta kuului kohinaa. Äiti sanoisi, että se kuuluu naapurista, mutta Lori tiesi, että kylpyamme täyttyi siellä itsestään. Kun se olisi täynnä, se alkaisi valua yli ja sieltä tulisi suuri hai, joka alkaisi ajaa Loria takaa. Sillä olisi ammottava kita, jossa olisi seitsemän terävää hammasriviä. Sen mustat silmät tuijottaisivat kuolleina kun se uisi Lorin perässä valtava pyrstö piiskamaisesti viuhtoen. Mutta sitten jostain tulisi Merenpoika, joka ajaisi hain pois ja veisi Lorin turvaan Merenkuninkaan palatsiin.
 Ovi kolisi auki. Lori ei ollut varma, oliko se isä vai äiti. Väsynyt, vihainen puuskutus saattoi kuulua kummalle hyvänsä. Sitten kuului äänekäs romahdus josta Lori tunnisti tulijan isäksi. Hän oli taas vihainen. Lori juoksi makuuhuoneen suureen vaatekomeroon piiloon. Oli pimeää. Lori yritti niellä itkuaan ettei isä kuulisi.
 Ehkä äiti tulisi pian kotiin.