Oikeastaan en ole varma, halusinko sitä oikeastaan koskaan. Mutta tunsin vastenmielisyyttä sitä tosiasiaa kohtaan, ettei minun ollut mahdollista saada sitä käsiini. Ainakaan laillisesti.

 

Se kirja kuvottaa minua olemassaolollaan. Sanalla sanoen, vituttaa. Enkä edes välttämättä halua sitä lukea. Mutta siinä se on. E-kirjana, lukulaitteessa. Aiheuttaen kärsimystä.

 

Jo yli vuoden olin norkoillut sen kirjan perään, puolihaluttomasti. Tietäen, etten sitä koskaan halua lukea. Mutta haluan sen olevan käytettävissäni, mikäli kuitenkin mahdoton tapahtuu.

 

Mahdatko olla tietoinen unettomuuden aiheuttamista kärsimyksistä? Kun on viikon ajan vetänyt unta palloon vain pari tuntia per yö. Vaikka alkoholi väsyttää, sitä mieluummin vetää päiväkännit ja painuu velvollisuuksiinsa hieman hiprakassa (syyttäen alkoholia olotilastaan) sen sijaan, että kulkee koko päivän puolikuolleena täysin irrationaalisista syistä. Voimatta syyttää muita kuin itseään. Tai kummituksia.

 

Arvon Herra Kirjailija ei ollut edes juutalainen. Ja hän oli kuollut -levätköön rötjäke rauhassa- joulukuussa 1814. Hänellä ei siis pitäisi olla mitään minua vastaan.

 

Mutta ei. Arvon Herra Kirjailija loukkaantui syvästi tekijänoikeusrikkomuksista, joita suoritin häntä kohtaan. Lataamalla yhden typerän pdf-tiedoston.

 

Aluksi se oli varsin harmitonta. Herra Kirjailija seisoskeli öisin vuoteeni vierellä ja uhitteli minua -ranskalaisella korostuksella- maksamaan täyden hinnan romaanistaan. Kysyin hintaa euroissa, ja Herra kirjailija vastasi. Käänsin nauraen kylkeäni, nukahtaen uudestaan kasvot seinää kohti.

 

En ole hullu. Tai ainakin luulen niin.

 

Sitten Herra Kirjailija alkoi käydä häijyksi. Vaati hintaa romaanistaan. Uhkasi kaksintaistelulla. Kysäisin ystävälliseen sävyyn, että eikö olisi säädytöntä lyödä aseetonta naista. Herra Markiisi hymyili ja sanoi, että häntä eivät säädylisyyssäädökset enää koske. Kahleet kalisivat kun Herra Kirjailija katosi ikkunasta.

 

Herra Markiisi kumarsi kohteliaasti. Kello oli kaksi yöllä, kömmin pystyyn pyyhkien rähmää silmistäni. Sadattelin tuon niinsanotun aatelisherran röyhkeyttä. Ihminen tarvitsee unta. Ja minä rahaa, haamu vastasi. Painuin vessaan. Takaisin tullessani huone oli tyhjä, mutta en kuitenkaan saanut unta.

 

Seuraavana yönä kysyin, mihin Herra Mukamas-aatelis-Kirjailija tarvitsikaan rahaa. Ihan vain yleisestä mielenkiinnosta. Nukkumiseen.

 

Periaatekysymys, tuo irstas vanha äijä narisi nyökkäillen hyväksyvästi kesämallin yöpaidalleni. Vedin peiton korviini ja puhisin äreästi loppuyön saamatta unta.

 

Ihan oikeasti, en ole hullu. Tuo äijä on.

 

Hermot ne menevät hyveelliseltäkin neidolta. Etenkin, kun hyveellisen neidon kovista kokemuksista joutuu kuuntelemaan kertomusta keskellä yötä. Etenkin, kun kertojan ääni narisee. Ja etenkin, kun kertoja puhuu ranskaa. Eikä kuulijalla ole kunniaa tätä ylevää kieltä tuntea.

 

Perkele. Luulin, että ranskan kielelle olisi ominaista jonkinlainen intonaatio. Mutta ei, tuo äijä lukee monotonisemmin kuin lyriikanopettajani, ja äänen narina on painajaismaista.

 

Jospa saisin edes joskus nukkua.

 

Mutta ei, rikoksella on lyhyet jäljet, ja tekijänoikeudet eivät vanhene. Mutta siitä kirjasta en maksa.

 

Luen sen kiusallanikin, ja sitten poistan lukulaitteestani.

 

En ole hullu.