Haluan saada huomauttaa version 2 olevan opettajan ehdotus, koska kuulemma itsekseen hirttosilmukoita solmiva sikiö on hivenen surrealistinen ajatus. Ihan vain vertailun vuoksi.

 

Muru Hannula oli heti ulos putkahtaessaan aivan erityinen lapsi. Mutta sitähän neiti Ida-Maria Hannula oli koko raskautensa ajan vakuuttanut vatsaansa silitellen. Että sisällä kehittyvä solurypäs oli hänelle hyvin tärkeä. Aivan erityinen, kyllä!

 

Nuori äiti oli hyvin sievä olento, piirteiltään ennemminkin tyttö kuin nainen. Hän oli hoikka ja siropiirteinen, vaalea poninhäntä keikkui lapsekkaan pyöreän otsan yläpuolella, ja tytön muuten utuinen väritys muodosti kontrastin kirkkaansinisille, ehkä hivenen verran tyhjäkatseisille silmille, joita neiti Hannula taitavasti suurensi entisestään käyttämällä ripsiväriä. Pyöreä vatsa oli oikeastaan aika järkyttävä näky niin pienessä ja heiveröisessä olennossa.

 

Neiti Hannula kuitenkin vakuutti lapsen olevan toivottu ja odotettu, aivan suunniteltu, rakastettu. Sikiötä hän kutsui nimellä Muru, osoittaakseen, kuinka tärkeä olento se oli hänelle. Ida-Mariasta tulisi vielä oikein hyvä äiti, hän toivoi ystäväpiirinsä puhuvan. Hän oli kuin syntynyt äidiksi, Ida-Maria hihitteli joskus peilin edessä ollessaan yksin.

 

Ida-Maria Hannulan käytös yksin ollessaan lienee mainitsemisen arvoinen seikka, vaikka onhan tunnettua, kuinka raskaushormonit saavat naisen käytöksen vielä hivenen verran epäloogisemmaksi, kuin se on tavallisesti. Siispä seinänaapurit eivät ihmetelleet yksiöstä välillä kuuluvaa hysteeristä itkua ja sen vuorottelua äänekkään loilottamisen ja kompuroinnin kaikujen kanssa.

 

Muru on niin rakas, kaikui kerrostalon putkistossa suihkun sirinän säestyksellä. Joidenkin mielestä asunnon ovesta hipsivä, pieni ja hennolla äänellä tervehtivä olento ei vaikuttanut samalta kuin putkiston trumpettimainen kailottaja.

 

Muru on niin rakas, puuroinen ääni jostain hyvin kaukaa mumisi sikiön korvaan. Äidin ääni ei koskaan kuulostanut Murun mielestä trumpettimaiselta. Se oli joko hieman käheä nuoren tytön ääni, tai sitten se oli vahvasti sordinoitu ja hieman pyörivä. Kieppuva, kutittava, hassu ääni. Sumea, utuinen ja onnellinen. Silloin äidin keho pumpsahteli jotakin vasten, ja Muru tunsi näiden tapahtuvan aina vähän eri suunnasta, eri päin. Mutta se ei sattunut, kun olo oli niin utuinen.

 

Joinakin päivinä neiti Hannulan verestä välittyi stressihormoneja Hannula Juniorin vereen. Silloin äidin ääni oli käheä ja jostain syystä Murusta tuntui pahalta. Naapurit keskittyivät hienotunteisesti ruoanlaittoon, kukkien kasteluun ja äänekkääseen imurointiin seinän takana. Käheän äänen itku oli säälittävän kuuloista.

 

Jonkun pitäisi auttaa tyttöparkaa, joku mietti seinän takana, ja tunsi syvää tyydytystä ollessaan niin hyvä ihminen. Kunniallinen ihminen, joka tekee kunniallisia kotitöitä, ja ajattelee seinän takana asuvaa epäkunniallista ihmistä kauniisti ja kunniallisesti. Imurointi jatkui, villalankamatto vaati lisää tehoja jo valmiiksi ulvovasta imuriparasta.

 

Mutta Muru ei ollut aivan tyhmä. Hän huomasi utuista oloa seuraavan aina paha olo, jolloin äidin käheä ääni kuulosti korviavihlovalta. Hän huomasi äidin välillä hyväilevän häntä vatsanahkansa läpi ja ymmärsi äidillä olevam suuria odotuksia hänen suhteensa. Jokin kertoi hänelle äidin hokeman sanan 'erityinen' olevan hyvä ja tavoiteltava asia, ja koskevan häntä. Siispä solut alkoivat muodostaa aivan erityistä rypästä.

 

Eräänä kauniina päivänä, kesken Alko-reissun, Muru Hannula alkoi kääntyä kohdussa. Oikeaan asentoon. Selvänä aikeena työntyä ulos. Ida-Maria Hannula soitti päivystykseen ja ilmoitti lapsensa olevan syntymässä. Puhelimeen vastannut hoitaja päivitteli tilannetta, ja ihmetteli, miksei neiti Hannula ollut käynyt neuvolassa huomatessaan olevansa raskaana.

 

Kuten kuitenkin asiaan kuuluu, tämä mitätön pikkuseikka painettiin villasella ja siirryttiin itse synnytystä hoitamaan. Kävi ilmi, ettei Muru kuitenkaan aikonut tulla ulos nätisti. Ilokaasua kului tähän operaatioon huomattavia määriä, ja neiti Hannula höpisi, kuinka Murun pitäisi tulla ulos katsomaan, kuinka kaunis paikka maailma on. Siellä on kaikkea hienoa, aurinkoa, hymyileviä ihmisiä, perjantai-iltoja, viinaa ja poispääsy ahdistavasta betoniyksiöstä.

 

Tuomitseva perhe, typerät lääkärit, mutta viinaa. Ida-Maria Hannula, joka oli loistava äiti, ja joka rakasti Murua suunnattomasti. Vaikka Murun mummi ja sisko muuta sanoivat. Ja vaikka lääkäritkin epäilivät. Ja isät pakenivat yhden baari-illan jälkeen. Mutta onneksi viina. Se auttoi kaikkeen. Muru varmasti ymmärsi, Muru oli niin erityinen, äidin Muru. Oma Muru.

 

Selvittyään tokkurastaan Ida-Maria sai Murunsa syliinsä. Lääkärit jostain syystä näyttivät olevan pahoillaan. Johtuiko se siitä, että Muru oli Erityinen?

 

Ida-Maria Hannula ei ymmärtänyt. Muru oli mitä sievin lapsi. Nenä aivan pikkiriikkinen pienissä kasvoissa, leukakin suhteettoman pieni ja pienet mustat silmät miltei matelijamaisen etäällä toisistaan. Raajatkin niin sirot ja ohuet, ei ollenkaan niinkuin muilla vauvoilla. Muru ei ollut läski. Pääkin oli niin pieni ja sievä, Ida-Marian pieni käsi riitti peittämään sen laen korviin asti.

 

Eikä kasvain selässäkään haitannut Ida-Mariaa. Murun elämä saattoi jäädä lyhyeksi, mutta häntä rakastettaisiin koko pieni ikä. Eikä Ida-Maria ehtisi kyllästyä lapseen, jota ei oikeasti ollut halunnut.

 

Lääkärit veivät vastasyntyneen keskoskaappiin nauravan äidin sylistä. Joku tuli rauhoittelemaan nuorta naista.

 

Muru on erityinen, kuten toivoinkin. Miksi se tuntuu pahalta?