Luovan kirjoittamisen läksy. Olen syyntakeeton.

Ida-Maria Hannula oli kaiken kaikkiaan sievä nuori nainen. Jotkut olisivat sanoneet häntä tytöksi, hän oli hoikka, siropiirteinen ja suurisilmäinen. Vaalea poninhäntä loi pyöreän otsan yläpuolella keikkuessaan samalla siistin ja leikkisän vaikutelman. Sinisten silmien hieman lapsekas -ja usein varsin tyhjä- katse sulatti sydämiä, ja tätä vaikutelmaa neiti Hannula korosti ripsivärillä oikein taitavasti.

 

Harvoin lapsi heti ulos kohdusta sukeltaessaan ilmaisee hätkähdyttävää älykkyyttä tai lahjakkuutta. Tarinat tällaisista ihmeistä ovat enemmän tai vähemmän myyttisiä, alkaen Temüjinin syntymästä verihyytymä kädessään -suuren johtajan ja soturin merkki. Ida-Maria Hannulan pieni poika sai kyllä ulos tullessaan kaikki vakuuttumaan erityisyydestään. Muutkin kuin äidin.

 

Lapsen lahjakkuuden ilmaantumiselle on vaikea nimetä tarkkaa hetkeä. Se tapahtui jossain kohdun pimennossa uusien solujen pulpahdellessa ryppääseen, josta myöhemmin muodostui pieni, läpikuultava ihmisalkio. Kun äänet ulkopuolella vakuuttelivat äidin kullan olevan niin rakas. Vaikka äiti olikin varsin nuori, lasta rakastettiin heti alusta pitäen, äiti kertoi silitellen vatsaansa. Vaikka Muru -niin sikiötä nimitettiin- sai tullessaan tietyksi aikaan hysteerisen itkukohtauksen ja suunnattoman neuvottomuuden, Muru oli tärkeä ja toivottu. Niin äiti sanoi.

 

Muru kuuli koko kehityksensä ajan vain naisääniä. Hän ei tiennyt toisen niistä tärkeistä kuuluvan äidin siskolle, ja muut äänet eivät Murun korvia tavoittaneet. Äiti puhui vain puhelimessa. Lääkärikin oli nainen, mutta hän ei ollut tärkeä ääni.

 

Joskus äiti itki. Pitkiä aikoja puhelimessa, joskus ilman puhelinta. Joskus äiti tanssi villisti ympäri taloa ja nauroi. Kompasteli ja nauroi. Silloin murulla oli lämmin ja outo olo. Napaa kutitti. Äidin puhe ei kuulostanut niin kovalta ja terävältä. Eivätkä kolhutkaan äidin kaatuessa olleet niin kivuliaita, vaikka Murulla ei varsinaista tietoa ollutkaan hassujen tärähdysten ja litistymisentunteitten alkuperästä.

 

Melkein yhdeksän kuukautta tilanne jatkui samana, välillä hiljaista tuhinaa äidin nukkuessa, välillä iloista pulputusta sen toisen tärkeän äänen kanssa, välillä holtitonta heittelehtimistä ja pumpsahtelua jotakin vatsan ulkopuolista vasten, välillä äidin hysteeristä itkua, joka tuntui Murusta jostain syystä pahalta. Muru ei tiennyt stressihormonien imeytymisestä äidin verestä itseensä, mutta pahalta se kuitenkin tuntui.

 

Mutta Murua rakastettiin. Äiti oli päättänyt olla hyvä äiti, vaikka nuori olikin. Lapsekkaat silmät säteillen hän suunnitteli lapsen pukemista vaaleanpunaisiin röyhelöihin. Voi, sillä ei ole mitään väliä, kumpi tulisi. Hän rakastaisi lastaan, ja pukisi tämän vaaleanpunaisiin röyhelöihin joka tapauksessa. Murua niin rakastetaan.

 

Eräänä päivänä Muru alkoi kääntyä. Neiti Hannula soitti asianmukaisesti sairaalaan, jonne hyvin pian pääsi. Ultraäänikuviin suuntautuneiden vakavien katseiden säestyksellä välitettiin varoitus vaikeasta synnytyksestä. Muru osoitti omaa tahtoa, äiti hohotti ilokaasusta pökerryksissä. Murua rakastetaan, äidin Murua.

 

Muru kääntyi pitkään ja hartaasti. Monin eri päin. Äiti kutsui Murua, tulehan ulos, maailma on kaunis paikka. Viinaa ja kaikkea. Lääkärit näyttivät hieman huolestuneelta, katselivat toisiaan merkitsevästi.

 

Sikiön syke kiihtyi, kääntöliike kohdussa kävi voimakkaammaksi. Joku sanoi ääni vavisten jotain outoa olevan tekeillä Ida-Marian pyöreässä vatsassa, aivan kuin vauva olisi vastahakoinen syntymään. Maailma on kaunish, neiti Hannula sössötti yhä leveästi hymyillen. Vauvan sykettä seuraava monitori tuntui käyvän hullummaksi koko ajan. Korviariipivä piipitys, vatsan nahassa näkyvä ihonalaisen kouristelun aiheuttama liikkuva kohouma.

 

Äiti höpisi joutavia, puhui karkuun juosseesta isästä, hylänneestä äidistä, ja siitä, miten ei itse hylkäisi pientä. Siskokin tuomitsi Murun, ja kaikki ongelmat synnytyksessä olivat Rouva Hannulan syytä. She oli aivhan vharmaa, Muru. (Ottakaa rauhassa, neiti Hannula, kaikki kyllä järjestyy!)

 

Leikkauksella Muru saatiin ulos. Ida-Maria Hannula ei ollut toreissaan pitkään aikaan. Hän ei nähnyt kauan odotetun, kauan rakastetun, ja kauan viinalla myrkytetyn lapsensa ensimmäistä lahjakkuuden osoitusta.

 

Sairaalapastori ei ehtinyt hätäkastaa Muru Hannulaa. Menetettyä lahjakkuutta, joka oli solminut ensimmäisen solmunsa ennen syntymäänsä. Muru Hannulaa, joka syntyi napanuora hirttosilmukkana pienen kaulansa ympärillä.

 

Lakkaa valehtelemasta, äiti.