Prologi:

Käsitellessäni kirjallisuutta itse kirjoittamisen muodossa, astun itsekin hermeneuttiseen kehään. Syvimmät pahoittelut, ei ollut tarkoitus.

 

Koska olen luovan kirjoittamisen kurssille eksynyt, tekee mieli pitkästä aikaa höpistä aiheesta kirjoittaminen, ja tyylilleni ominaisesti laajentaa sen määrittelemättömään käsitteeseen taide. Nykypäivän suuntaus yleisesti ottaen kannustaa kaikkia olemaan taiteentekijöitä. Sinäkin voit, olet täydellinen. Söpöjä aforismeja ympäriinsä.

 

Kenties itse saamani kova palaute on tehnyt minusta katkeran tai jotain, mutta henkilökohtainen näkemykseni on, että mikäli tavoitteenasi on tehdä taidetta, sammuta kone ja mene nukkumaan, tai lue Salvador Dalin elämänkerta. Siinä on taidetta. (Sanoin tämän vain, jotta olisin ensimmäinen, joka tätä hypoteesia tarjoaa. Menkää siis vain kiltisti jonoon, ihanat.)

 

Luovan kirjoittamisen kurssilla meille tuli puhumaan kirjailija, siis ihan oikea kirjailija, joka on saanut kirjojaan läpi kustantamosta, tajuatteko? Hän nosti esille termin, joka aiheutti minussa halun mennä häntä suutelemaan. Termin, joka kiteyttää pienten taiteentekijöiden sielunelämän ja sen aiheuttamat ongelmat täydelliseen, kauniiseen pakettiin.

 

Luovuus|ansa. Miettikää vähän, maistelkaa sanaa, ja yrittäkää tajuta, mistä siinä on kyse. Kun kirjailijanalku on yön pimeinä tunteina määritellyt identiteetikseen 'tuleva kirjailija', hän olettaa tämän määritelmän tekevän työn puolestaan. Ovathan muutkin kuin kirjailija itse häntä luovaksi kirjailijayypiksi sanoneet, ystävät ja tuttavat.

 

Niinpä kirjailija rakentaa itseään yhä enemmän näytölle ja paperille, vuodattaa koko sydämensä hunajaksi muiden haavoihin. Näettekö, minä välitän. Kiitos, ihanat, minäkin rakastan teitä <3

 

Totuus on, että mikäli tekstejäsi haluat painattaa, ei kustannusyhtiön ihmisiä kiinnosta p*skaakaan, miten ihana ihminen olet. He haluavat vain julkaista hyvää tekstiä, josta saa rahaa. Rahaa tulee vain teksteistä, joita lukee kirjailijanalun perhettä laajempi yhteisö. Karu totuus. Ei riitä että on ihana, tai edes luova. Pitää tuottaa hyvää tekstiä. Parempaa kuin ne muut luovat ihanat. Sinä et ole tärkeä, tarinasi on.

 

Lukija ei halua kuulla sinusta. Kirjaan tartutaan, kun halutaan itse samaistua sankariin.

 

Mikäli kirjoittaminen on itsensä vuodattamista liuskoille, ja oman identiteetin naisena rakentamista, kannattaa tyytyä sen blogin pitämiseen. Se on oikea paikka rakentaa ja toteuttaa itseään. Kustannusalan julma maailma ei ole oikea paikka siihen. Ellei identiteettisi ole valmis, se ei kestä tulla muodostetuksi kustannustoimittajan kylmällä pöydällä, ihana.

 

Luennolla esiintynyt oikea kirjailija nosti esille myös toisen pikkutaiteilijoiden harhaluulon: tekstiä tulkitaan vasta, kun se on kirjoitettu. Tuskin kukaan tulee alle vuoden päästä tarinan julkaisusta paperilla erittelemään taitavasti kietomiasi kielikuvia ja muita kirjallisuusanalyysin kurssilla opeteltuja termejä. Oma häijy näkökulmani on vanha tuttu 'kuolema tekee taiteilijan'. Romaanin kirjoittaminen tulkittavaksi kannattaa jättää välistä. Ketään ei oikeasti kiinnosta.

 

Mutta hei. Mikäli on kiellettyä olla romantiikan ihanteiden mukainen luova nero, ja lisäksi tämän nerouden ylistyksen tavoittelu luomalla tekstiä kirjallisuusanalyytikoille on pannassa, eikä saa edes haaveilla ihanasta elämästä kukkien ja kirjojen keskellä mitä jää jäljelle? Mitä sitten saa tehdä, jotta tulisi kirjailijaksi?

 

Kirjoita ihan helvetin hyvää tekstiä, ihana. Ja toivo, että jotakuta kiinnostaa.

 

Kyllä, olen ylimielinen kusipää. Mutten tavoittelekaan romanttista kirjailijaelämää. Mikäli pääsen ammattiin, johon pyrin, tulen teitä pieniä pöydälläni murskaamaan. On helppoa olla ylimielinen.