Ne kamalimmat painajaiset. Ne, jotka vainoavat hereillä olevaa, jotka saavat katsomaan oman huoneen tuttua nurkkaa vavisten. Ne painajaiset, jotka voisivat olla totta

 

Kun painajainen ei tuokaan uusia mörköjä, vaan nielee osan maailmaasi, etkä voi olla varma, millainen maailmasi oli sitä ennen. Tiedät vain, että jokin puuttuu. Jotain tärkeää, muistamisen arvoista. Etkä kykene sitä muistamaan. Ehkä se ei vain ollut tarpeeksi tärkeää sinulle, ääni vakuuttaa.

 

Pelkäät nousta peiton alta. Osittain, koska pelkäät painajaisen jatkuvan. Et halua todistaa maailman olevan sama kuin unessasi. Ja osittain, koska et ole varma, osaatko palata todellisuuteen. Mikä se on. Miten se toimi. Muistilokeroitten unihalvaus. Niiden raiteet ovat ruostuneet kiinni yhden yön suolaisessa sateessa. Etkä saa niitä auki.

 

Kello tikittää, ja tiedät sen sättivän saamattomuuttasi. Olet paha ihminen, laiska ihminen, etkä edes muista. “Muista mitä?” huudat vastakysymyksen. Kalloluissasi se kaikuu ahdistavan kovana, mutta seinän taakse ei kuulu edes huokausta. Olet yksin.

 

Melkein toivot jonkun muun raottavan huoneesi ovea, jonkun, joka ei pelkää sen takana olevaa tuntematonta maailmaa. Mutta pelkäät avaajan olevan kasvoton.

 

Ovi ei avaudu. Linnunlaulu ikkunan takaa kaikuu korvissasi outona. Onko pihassa aina ollut näin paljon variksia? Miltä ulkona näyttää?

 

Et käännä kasvojasi pois seinästä. Et siirrä puutunutta kättäsi pois pään alta, vaikka vieraitten sormien tuntuminen poskea vasten ruokkii painajaista. Vieras, harmaa käsi pitää yhä kiinni pahan unen hännästä, eikä päästä sitä pois.

 

Painajainen rääkyy, kirkuu kauhunhuutoja. Käperryt kokoon olematta varma, ovatko ne pelon vai ivannaurun aiheuttamia ääniä. Ainakin itse pelkäät. Kätesi ei liiku, vaikka kuinka käsket sormiesi kouristuksen avautua ja työntää Painajainen pois. Et ole enää varma, onko se oma kätesi. Yrität katsella sen muotoa, sormien poimuja ja rystysten luita. Ehkä kaikki tuntuu niin todelta, koska haluat sen tuntuvan todelta?

 

Aurinko ei nouse tänään. Alitajuntasi käheä ääni vakuuttaa hallitsevansa maailmaa. Painajaismaailmaa, jossa päivä ei nouse. Painajaista, joka ei pääty.

 

Et ole varma huoneesi koosta. Varikset rääkyvät yhä lähempänä, puutunut kätesi kasvattaa koukkukynsiä aikoen työntää sormensa silmiisi. Et tiedä toisen kätesi sijaintia. Et tiedä, onko sinulla koskaan ollut toista kättä. Alitajuntasi ei kerro.

 

Menetys. Olet menettänyt jotain. Joku on kadonnut. Eikä kukaan kerro sinulle, kuka. Olet viimeinen tässä huoneessa.

 

Hengitys selkäsi takaa havahduttaa sinut. Melkein. Muistat etäisesti jakaneesi vuoteesi jonkun muun kanssa. Yrität antaa muistollesi kasvot. Kuvailet niitä Alitajunnallesi, joka karkein käsin täyttää kangasta värein kuvittaen sanasi.

 

Kuvailemasi toive on rumempi kuin mikään painajainen. Sen näkeminen paperilla kuvottaa sinua. Et käänny katsomaan, kenen lämpö todella hehkuu selkääsi vasten. Et herää. Et halua tietää.