Junamatkailussa on oma tunnelmansa. Kiireen ja absoluuttisen joutilaisuuden vuorottelua, todellista carpe diemin toteutusta. Nyt, juokse. Kanna laukkuasi, yritä suojata sen sisältöä kolhuilta. Nyt, istu aloillasi, kunnes liput tullaan tarkastamaan. Nyt voit nukkua, mutta pidä silmällä kelloa.

Ristiriitaisuus. Varsinkin pitkillä matkoilla.

 

Junanvaihdot ovat luku itsessään. Jännitys asemaa lähestyttäessä. Kiireinen sulloutuminen yhdestä ovesta ulos. Kaikki juoksevat laukkuineen. Äidit ja isät hoputtavat nenää kaivavia lapsosiaan, jotka silmät pyöreinä tuijottavat ikkunassa olevaa Risto Räppääjä -tarraa. Kaikkia turhauttaa. Jännittää, ehditäänkö seuraavaan junaan.

 

Kiireinen sulloutuminen uuteen junaan. Samat nenää kaivavat lapset kuoritaan talvivaatteistaan ja istutetaan penkille tai liukumäkeen. Sama kiire, jonka päämääränä on paikallaanolo. Absoluuttinen paikallaanolo.

 

Toki juna säästää autoilun vaivan, ja tietysti luontoa. Hermojakin kuulemma, mutta joskus epäilen. Paikasta toiseen singahtelun tarkoituksettomuus. Kiire ja pysähtyneisyys, niiden mielipuolinen vuorottelu.

 

Matkaa voi toki yrittää 'lyhentää' käyttämällä paikallaanolon hyödykseen. Kuten minäkin yritän selvittää ajatuksiani kirjoittamalla tällä typerällä koneella. Juuri nyt.

 

Tunneleita on ollut paljon. Tunnelia tunnelin perään. Korvat menevät jatkuvasti lukkoon. Yhteydet pätkivät ja katkeilevat, vaikka junan ovessa lupaillaankin matkan ajaksi verkkoa matkustajien käyttöön. Yhteys on surkea, mutta kaipa he yrittävät parhaansa. Olisihan ikävää, mikäli ihmiset kulkisivat omilla autoillaan. Lumiukot sulavat, tiedättehän.

 

Korvat sulavat. Tärykalvo turpoaa paksuksi palloksi ja sulaa. Lämpölaajenee? Vai voiko pelkällä paineella sulattaa? Tärykalvot eivät tunnu enää värisevän, kuten niiden pitäisi. Ne vain lilluvat korvakäytävää alas ainoana funktionaan estää kylmän ilman kulku suoraan aivoihin. Tai jotain.

 

Miten kauan tunneli voikaan jatkua? Armaassa kotimaassamme ei tietääkseni ole kymmenien kilometrien mittaisia tunneleita. Yhteys ei suostu käynnistymään. Klaustrofobia voisi iskeä nyt. Paljonko ympärillämme on kalliota?

 

Varhaisteinit valittavat YouTuben kyvyttömyyttä toimia. On tylsää, äiti. Puhelimeen kovaäänisesti kailottanut permanentilla itseään vanhentanut rouva on vaiti, puhahtelee välillä pyöreäkulmaista ikkunaa kohti turhautuneena. Kukaan ei sano sitä ääneen.

 

Tunnelia on kestänyt aivan liian kauan, vaunun omat valot luovat ikkunaan outoja heijastuksia saaden minut epäilemään, että ulkopuolella, pimeässä tunnelissa, ei enää ole valoja. Ei verkkoyhteyttä, ei valoja. Vain pimeää, paljon kiveä joka puolella Kukaan ei halua sanoa sitä ääneen. Sitä kierrellään puhumalla verkkoyhteydestä. Tai kenties varhaisteinien ilmaisutapaa kuvaa paremmin sana 'marisemalla'.

 

Marinan tarkoitus ei koskaan ole muuttaa tilannetta. Marisijalle vaikeus on tilaisuus tehdä eksistenssinsä tietyksi. Marisija on objekti, joka on subjekteille olemassa vain vuorovaikutuksen kautta. Marisijalle jopa olosuhteet ovat subjekti, jotka häntä määrittävät. Minä tiedän kyllä. Pimeys, hiljaisuus, junan kohina. Mahtaa olla turha olo. Hymyilyttää.

 

Loput noudattavat hiljaisuuden kulttuurinormia. Junan pehmeä, rytmikäs suhina tuntuu vaimenevan. Tai ehkä se johtuu sulaneista tärykalvoistani. Odotan vain junan valojen sammumista, jotta kaikki näkisivät minun olevan oikeassa. Näkisivät todellisuuden, jolta junan valot suojelevat antamalla Objektien peilailla mykkiä kasvojaan lasista, josta todellisuudessa pitäisi nähdä ulos.

 

Se on edistystä. Että voimme nähdä kasvoja pimeässä, katsellen kallion seinään tai taivaalle. Että kaikki näyttää silmissämme tutulta, ja vastaa paremmin käsitystämme elämästä. Heijastellessamme omia kasvojamme ja etsiessämme niiltä toiveita pyrimme välttämään sitä totuutta, että olemme yksin.

 

Junan kohina vaimenee olemattomiin. Puhelias, nyt turhautunut täti on kadonnut. Ehkä ravintolavaunuun. Alan tuijottaa omia typeriä kasvojani lasista. Tuijotan ihon jokaista virhettä, jokaista ylimääräistä viivaa piirrettäväksi. Tunneli ahdistaa minua vain enemmän. Koko ajan.

 

 

Ihmisten laukut ovat vielä paikoillaan. Ovatko kaikki kerääntyneet etsimään samaa lohtua ravintolavaunun keinotekoisesta tungoksesta? Kerääntyneet yhteen viimeisen palavan hehkulampun ympärille, kuin esi-isämme susien kierrellessä pitkin metsiä. Urheat selviytyjät. Onneksi olemme kehittyneet niistä ajoista. Meillä on hehkulamput. Ja lasi. Paitsi että useimmat eivät osaisi hehkulamppua itse rakentaa.

 

Mutta se ei haittaa. Osaamme hehkulampun sytyttää, jos joku tuottaa siihen tarvittavan energian ja rakentaa katkaisijan. Mikäli joku antaa säädettävän katkaisijan, osaamme myös muuttaa lampun kirkkautta. Hah hah haa, esi-isät. Tepä ette osanneet. Voin melkein kuulla primitiivisiä turhautumisen huutoja tyhjästä käytävästä ja sen luolista.

 

Istun edelleen paikallani, mutta ketään muuta ei näy. Miten he katosivat? Ovatko he junassa vai käytävässä? Miten he katosivat?

 

Askeleita. Joku astelee junavaunun toisessa kerroksessa hitain, turhautunein askelein. Nenänkaivuun äänet ovat sammuneet. Olen yksin junassa. Kun suljen silmäni, tiedän askelten olevan Tyhjyys, joka pala palalta nielee valheemme kitaansa.

 

Ovatko muut käytävässä? Tiedän, että on naurettavaa tuijottaa tässä vauhdissa käytävään, mutta jos ihmiset voivat vain kadota junasta, kai he voivat myös ilmestyä sen vierelle vauhdin ollessa 114km/h? Näkyykö pimeässä silmiä, vai tekeekö Edistys typerille ihmissilmilleni tepposet?

 

Askeleet alkavat laahata. Hitaasti ja määrätietoisesti ne kaapivat kattoa keinotekoisen paratiisini päältä. Suljen silmäni ja kuuntelen, kuinka lamput kuolevat lopullisesti. En näe enää kasvojani peilistä. Sitäpaitsi hehkulamppuja ei koskaan ollutkaan.

 

Ne olivat loisteputkia, senkin ignorantit.