Jatkoa aikaisemmalle novellille "Rappioalkoholismi, eli tarina Sankarista". Selventää asioita, mikäli olet kyseisen kynäelmän lukenut.

 

Minusta se oli hyvä idea. Kirurgintyö alkoi vetää mielikuvitustani huolestuttavaan suuntaan. Ikää minulla on vasta neljäkymmentäkaksi vuotta, mutta työantajani oli helppo vakuuttaa eläkkeen tarpeellisuudesta. Rappioalkoholistin elämä kutsui.

Olin hyvä työssäni. Nostin huippupalkkaa. Sain paljon arvostusta osaamisestani. Joku oli aina lässyttämässä, kuinka taitava olin. Joka hoitajaneitokaisen unelma näyttäisi olevan iskeä hyväpalkkainen, tummakutrinen kirurgimies. Ja jotenkin kuvittelivat tyhjien kehujen olevan paras tapa imarrella. Enkä jaksanut kertoa totuutta. Ainakaan ennen aamuja.

Suoraan sanoen elämä tuntui varsin tyhjältä. Joskus nuorena opiskelijapoikana olin kuvitellut unelmaurani merkitykselliseksi, mutta ihmisinhoni ei haihtunut yhtään mihinkään kädellisten leikkelyn myötä. Vaikka sen onnistuneesti kätkin muilta, se vain kasvoi. Suurimmat dopamiinipiikit sain pohtiessani tilanteen ironiaa. Misantrooppi kirurgi. Kaunista.

Tuskin on tarpeen selittää eläkkeellepääsyprosessia. Tarkennan vain mainitakseni, ettei viranomaisille tullut liian mielipuolista käsitystä luonteenlaadustani. Oikealle psykopaatille ei anneta mahdollisuutta ryypiskellä valtion kustannuksella. Enkä edes ole psykopaatti. Oikea termi on "ihmisten teennäisyyttä inhoava tunnevammainen yksilö, jolla on harvinaisen paljon älyllisiä resursseja tunnevammaisuutensa muilta peittämiseen".

Kuten varmaan jokainen jo tietää, alkoholin lisäksi valtio tarjoaa lääkityksen alkoholin elimistöstä haihtumisen aiheuttamaan pahoinvointiin. Siis darraan, typerys. Eläkkeen ensimmäisen vuoden ajan tämä oli varsin hupaisaa. Juopottelua ja juopottelua. Kestohumalaa, jonka katkaisivat vain lyhyet unet vapaasti valittavaan aikaan vuorokaudesta.

Ilmaista viinaa. Typeriä, humalaisia naisia. Mielisteleviä, hohottavia naisia. Maalattuja huulia, topattuja povia. Alkoholin tärisyttämin käsin töhrittyjä silmämeikkejä. Tukehduttava hajuveden lemu. Hengitys, josta ilman mittariakin on helppo laskea terveellistä suurempi lukumäärä promilleja.

Kerran eräs nainen kuukahti yön aikana syliini. Alkoholimyrkytys. Yritin soittaa hätäkeskukseen, mutta sammalluksestani ei saatu selvää. Aamulla sain tehtyä ilmoituksen ruumiista, joka käytiin noutamassa pois.

Leikkauspöydälleni on kuollut muutama potilas. Kuolema on minulle tuttua. Ikävintä siinä on tuntea epäonnistuneensa työssä. Tai ehkä sittenkin kertoa tapahtuneesta omaisille. Punasilmäisinä itkeville omaisille. Vastenmielistä. Esittää myötätuntoista.

Naisen (jonka nimeä en edes muista, tokkopa sitä koskaan sain edes kuulla) kuolema sängyssä kuitenkin oli jotain ihan muuta.  Ei se minua varsinaisesti järkyttänyt. En ollut siihen naiseen kiintynyt. En myötätuntoinen. Lähinnä ärtynyt hankalasts tilanteesta.

Ruumiin häivyttyä sängystäni (päätin olla vaihtamatta hienoja lakanoita. Niille kaatuneenviinin, puuterin ja hajuveden tunkkainen haju kiehtoi minua melkein yhtä paljon kuin ajatus siitä, että näille lakanoille on joku kuollut) jäin pohtimaan tilannetta. Ehkä se johtuu siitä, etten ottanut krapulalääkettä. Krapulaisena tulee pohdittua paljon kaikenlaista.

Nuo naiset. Harvan nimeä tuli edes kysyttyä. Vielä harvemman muistettua. Vain harvojen kohdalla jaksoin edes höpistä rakkaudesta (sitä kun ne naiset aina vaativat). Kuvottavaa. Onnistuin siis olemaan teennäinen jopa (vahvassa) humalassa. Täydellisen onnellisessa, autuaassa humalassa. Kun maailman ei pitäisi olla minua rajoittamassa, mukauduin silti typeriin normeihin saadakseni tarpeeni tyydytettyä.

Parin annoksen jälkeen pohdinnat lakkasivat. Tällä kertaa iskin silmäni nuorehkoon neitokaiseen nahkatakissa ja tiukoissa farkuissa. Lapsenkasvoinen, naiivi. Hieman puhetta rakkaudesta, ja tuo olisi minun. Ja aamulla tunkkaisissa lakanoissa oli uusi haju. Odotin hetken, josko tyttö heräisi, mutta hetken odotettuani totesin paremmaksi lähteä itse hetkeksi kävelemään. Lääke oli alkanut vaikuttaa, päätä ei kivistänyt.

Tunnin päästä palasin (törmättyäni muutamaan sammuneeseen kansalaiseen ojanvieressä. Hauskaa, miten sitä voi vain olla välittämättä.). Tyttö makasi sängylläni melkein samassa asennossa, mihin hänet olin jättänyt. Hieman enemmän vain paljasta pintaa näyttäen. Minua kuvotti. Puuterin haju. Eikö se jo voinut lähteä kotiin. Mikään ei ole inhottavampaa kuin antaa yhden yön jutulle toivoa mistään vakituiseen viittavasta.

Yritin ensin murista mielipidettäni hienovaraisesti. Minua ärsytti. Murisin kovempaa. Nauroin tytön juostessa puolipukeissa ovesta pidellen takkiaan klassiseen tyyliin rintansa peittona. Niin klassista.

Aitoa iloa. Tai melkein ainakin. Tilanteessa olisi ollut enemmän runoutta, mikäli olisin kärsinyt karman määräämää hintaa viime yön hauskanpidosta. Onneksi valtio ystävällisesti tarjosi helpotusta liialle runollisuudelle. Tosin runoutta ei koskaan voi olla liikaa. Tein tärkeän päätöksen. Tästä lähtien en ottaisi lääkitystä aamupahoinvointiin.

Antaisin runollisen lapseni kehittyä antaen minun kestää kaiken. Aamuiset oksennukset, kahden edestä syömisen aiheuttaman nälän. Ihan hihityttää tätä kirjoittaessa. Kuulostaa jollain lailla ylevältä. Mitähän joku raskauden kokenut nainen tähän tuumisi?

Niinpä elin vuoden etsien kokemusta aitoudesta. Pahan olon tunteesta. Kärvistellen siinä, rypien sen aiheuttamassa itseinhossa. Nauttien jokaisesta oksennuksesta. Minä elän. Eksistenssini muotoutui runoteokseksi. Kovan tieteen miehenä olen aina inhonnut runoja. Halveksinut niiden yritystä kuvailla kokemusta jostain. Ja nyt koko elämäni oli kokemuksen kuvaamista. Ironista.

Naisia tuli vähemmän kotiini, mutta se ei haitannut. Joka-aamuinen yrjöperformanssini ei kaivannut minun lisäkseni muuta yleisöä. Tosin nautin nähdessäni vieraitteni ilmeet kun itse kasvot harmaina pulppusin teennäisyyden synnyttämää pahaa oloani pois. Pyyhkäisin suuni hihaani. Sylkäisin lavuaariin limaa.

Vuoden päästä joku varmaan laverteli oksentelustani. Kotiini tuli kirje, josta silmät ristissä onnistuin tavaamaan ilmoituksen toimintani herättämästä paheksunnasta. Yhteiskunta lakkaa maksamasta viinaani, ellen syö krapulapillereitäni kiltisti. Hihitin hyvän tovin kirjeen virallista sävyä. Varoitusmaisuutta.

Päätin jatkaa sairasta masokismiani vielä jonkin aikaa. Mutta nyt piilossa. Yhteiskunta mahdottomiin valintoihin pakottaa. Rajoittaa luovuutta. Ei halua päästää lapsiaan ulos kaapista. Kärvistelen siis kaapissani oksennuksessa istuen. Kärsivä boheemi.

Uusi baari-ilta. Se sama tyttö. Valitettavasti olin niin humalassa, etten tajunnut nahkatakkia tutuksi ennen, kuin olimme kotonani. Juuri sulkiessani oven näin tytön ilmeen terästyvän. Humalan merkit katosivat. Tytön silmät katsoivat minua, ja kolmantena silmänä pistoolin piippu.

Valtio kuulemma oli palkannut hänet tappamaan minut epäilyttävän käytökseni vuoksi. Kädet tärisivät kuitenkin. Hän ampui. Osui kylkeeni. Alkoholi turrutti kivun, katsoin hurmioituneena veren valumista repeämästä. Tyttö oli kalpea. Pyörtyi lattialle. Otin hänen aseensa pois ja sidoin hänen kätensä hänen omalla vyöllään.

Tuossa hän yhä istuu. Olen saanut kirjoiteltua tarpeeksi. Tyttö riuhtoo kuin yrittäisin raiskata häntä. Verenhukka alkaa heikottaa minua. Pian päästän tytön ieti. Ei vielä, rakkani. Saat aseesi pian takaisin.

Olisi sangen sopivaa, mikäli painaessasi asetta ohimolleni suutelisit minua viimeisen kerran.