En jaksa jäljentää näytölle sitä kirosanojen määrää, joka mieleeni tuli huomatessani pyöräni lukon olevan  jäätynyt kiinni. Kerron vain volyymin olleen noin puolet siitä, mitä se oli avaimen katkeamisen jälkeen.

Matkaa ei ollut montaa sataa metriä. Kyllä tuon vanhan pyöränrämän kantaa lopulliseen määränpäähänsä. Jopa minun voimillani. Ikävää vain oli ajankohta. Kirkas keskipäivä. Vaikka ihana pakkanen miten oli yrittänyt, se ei ollut saanut tyhjennettyä katuja lajitovereista. Kun ei ollut lunta, ei maailma kai näyttänyt niin kylmältä.

Kun aikuinen ihminen kantaa vanhan näköistä, lukittua pyörää, on hyvin selvää, millaisia katseita hän kerää osakseen. Parinsadan metrin matkallakin on tarpeeksi monta paheksuvaa silmäparia kulkua seuraamassa. Ja tällaisessa pikkukaupungissa ei paheksuvan tuijotuksen kanssa olla niin estyneitä.

Matka sai kuitenkin mielessäni ylevämmän tavoitteen. Etsin itseäni pyörän satulan painaessa mustelman lihaksettoman käsivarren pehmeään kohtaan. Etsin itseäni yskiessäni säälittävää, astmaattista pihinääni kylmässä pakkasilmassa. Etsin itseäni yrittäessäni pimeään tottuneita, likaisenharmaita silmiäni suojata sadistiselta auringolta.

Ja ennen kaikkea, etsin itseäni tuskallisen taipaleeni aikana, kun paheksunnan porakoneet takaraivoani ruuvasivat. Kun näin jokaisen autoilijan ohimennessään kääntävän katseensa minuun. Lasten järkytys ja kysyvä sävy kun he käänsivät viattomat silmänsä kohti viisaita vanhempiaan, jotka häpeää minunkaltaisistani laitapuolen kulkijoista tuntien selittivät tädillä varmaan olevan melko vaikeaa. Ei saa tuijottaa.

Aluksi katseet ahdistivat minua, kohottivat ärtyneen punan kasvoilleni. Halusin kadota maanrakoon, jättää pyöräni ja juosta pois tuomion alta. Paeta. Piiloutua. Sublimoitua tieheni ja härmistyä toisaalle. Sitten muistin, etten olekaan syyllinen.

Pysähdyin ja kiukun puna edelleen kasvoillani aloin räpeltää lukosta pilkistävää avaimentynkää repiä ulos. Turhaan. Pakkanen jäädytti sormeni, eikä aggressiivinen ote varmaankaan ympäristön paheksuntaa vähentänyt. Jatkoin siis matkaani.

Yritin näyttää pieneltä ja harmittomalta, onnettomalta pyöränsä kantajalta. Mutta huomaamattomuuden tavoittelu ei koskaan toimi. Yrittäessään olla näkymätön muille yksilö pistää joukosta esille. Sillä se, joka joukkoon haluaa sulautua, poikkeaa jo laadullisesti muista. Muut tahtovat erottua.

Miten paljon olenkaan hävennyt syyttömyyttäni. Miten paljon onkaan syyllisyyden illuusio kasvoillani minua tuominnut! Miten paljon olenkaan pelännyt katseita, jotka haluavat etsiä muista vikoja!

Yskä yltyi. Kasvot varmaan punoittivat vielä enemmän. Seuraava vastaantuleva nenäkäs kakara sai vastaansa ilmaakin jäätävämmän katseen yskänpuuskan säestyksellä. Ilmeestä päätellen kotona kerrottavaa. Hymyilin jäistä hymyä.

Minuun luodut katseet paljastivat ikkunoiden takaisen maailman minulle. Verhon heilahdulset kertoivat niiden takana prveilevan lauman juoruavia akkoja, joilla ei ole muuta elämää. Ei Gestapon agentteja tai tarkka-ampujia. Ei kiinnostavaa dramatiikkaa. Vain henkisiä ikäneitoja, jotka eivät edes pitsiä osaa aikansa kuluksi nyplätä.

Siispä nämä ämmät kyttäävät pihapiiriä toivoen vielä kerran saavansa mahdollisuuden loistaa kelpo kansalisina, jotka estävät uljaan, oranssin runoratsuni varkauden. Tai ainakin näkivät sen itse. Voivat siis kertoa pullakahvien ääressä nähneensä vaarallisen tapahtuman vierestä. Kun ei voi olla tarinassa nuori, kaunis sankaritar, voi olla sankarillinen keittäjä sadusta, jossa kukaan muu ei polkupyörävarkaan ilkeää katsetta nähnyt.

Vedin kasvoilleni julman hymyn. Siinäpähän ihmettelevät, kuinka estää varkaus. Tai pukea se mahdollisimman dramaattiseen muotoon.

Saanen vielä täsmentää, että huolimatta kaupunginosan korkeasta mummopitoisuudesta suurin osa tarkkailijoita oli keski-iän alapuolella. Tarina syrjäytyneistä mummoista verhon takana vain nostatti oikeaa tunnelmaa. Stereotypiat nyt vain värittävät tarinaa mukavasti.

Vedin itseeni katseita. Imin niitä kuin vampyyri verta ranteesta, jonka uhri puoliväkisin tunkee suuhun. Katseiden mukana imin sieluja. Niiden pienuus jätti minuun ärtymyksentapaisen. Katse oli suurin osa niitä sieluja. Muuta ei oikeastaan ollut.

Yskin ja hymyilin. Voitonriemu ja ärtymys. Mahtava päivä. Naurattaa ajatus liikkuvista verhoista kerrostalon pihasta katsottuna. Minusta tulisi hyvä pyörävaras.