Jokainen lapsi on varma omien vanhempiensa täydellisyydestä, ainakin tiettyyn ikään asti. Luonnonvalinta lienee pitänyt hengissä ne lapset, jotka kuuntelivat vanhempiaan sen ison pahan namusedän suhteen, joten geenipoolissamme on tällä hetkellä luultavasti valtaosa niitä, jotka synnynnäisenä ominaisuutena ovat taipuvaisia uskomaan aikuisia.

Aikuinen on täydellinen. Hän tietää kaiken. Jos jokin hänen sanomansa ei tunnu loogiselta, se johtuu vain lapsen omasta rajallisesta ymmärryksestä. Kaikki selkenee kun kasvaa isoksi. Jos ei, olet tyhmä. Helppoa vai mitä?

Valitettavasti tämä hurmaava vaihe elämänkaaressa ei kestä kovin pitkään. Jossain vaiheessa lapsi huomaa maailmassa olevan useampia aikuisia, jotka mahdollisesti ovat eri mieltä kuin oma aikuinen. Tätä vaihetta toki voidaan pehmentää uskottelemalla, että vieraalla aikuisella on päässään sama pipi kuin lapsella itsellään. Siksi erilainen mielipide.

Joka tapauksessa, jossain vaiheessa ihmisenalku havaitsee aikuisten haluavan leikkiä olevansa oikeassa. Lapsi mieltää leikin positiivisena, ja ellei hän ole ilonpilaamiseen taipuvainen kieroutumaton ja rehellinen kansalainen, hän leikkii mukana, kunnes teini-ikäisenä leikkiminen alkaa viimeistään tuntua tyhmältä ja lapselliselta.

Jotkut nielevät leikin vielä tällöin, jottei vanhempien herttainen pikku maailma särkyisi. Olisihan julmaa viedä heiltä kuvitelma kaikkivoipuudesta, jonka kulissien rakentamiseen on niin paljon nähty vaivaa. Tällaiset lapset ovat usein hyvin empaattisia, minkä jotkut kerettiläiset sanovat johtuvan lapsen omien tunteitten täydellisestä piilottamisesta. Kun omia tunteita ei virallisesti ole olemassa, lapsi alkaa elää muiden tunteita.

Tämä on hyvin vaativa rooli, jokainen joskus näytellyt tiedostanee tämän. Koska toiminta ei ole omien motiivien seurausta, jokaisen tunteen ilmaisu muuttuu harkituksi. Lapsesta tulee tällöin väkisinkin hieman...teenäinen zombi? Ymmärtänette ilmaisuni.

Myöhemmin ihmispiirin laajetessa alkaa törmätä aitoutta vaativiin lajitovereihin, jotka eivät haluakaan katsoa -mahdollisesti eksentristä- vanhempaa matkivaa robottia. Lajitoverit haluavat lapsen samaistuvan juuri heihin. Heille eivät kelpaa feikit, he haluavat olla tekemisissä kaltaistensa kanssa. Muu ei kelpaa.

Jos toisen näytös on muuta kuin yleisesti hyväksytyllä mittapuulla laadittua, jää helposti ulkopuolelle. Onneksi tällaiset surkimukset ovt harvassa, ja useimmat omaksuvat yleisen "aidon" määritelmän varsin varhain. Kun oppii yleisesti hyväksytyt muotit, voi tehdyn savipatsaan päälle maalata omin värein yksilöllisen kuvan. Jotain, mikä erottaa muista, sopivasti.

Vaatii myös älyä havaita nykyiseen "omalaatuisuutts" ja "yksilöllisyyttä" "suvaitsevan" maailmankatsomuksen koskevan vain pintamaalin suhteen. Maalin pitää olla erilainen, erottua joukosta, tehdä vaikutus. Mutta itse patsaan mallin pitää mukailla yleistä muottia mahdollisimman tiukasti.

Tämäkin lienee seurausta luonnonvalinnan ohjaamasta yhteisöllisyyden kehittymisestä. Omaa geeniryhmää pyritään suojelemaan, ja oman genotyyppinsä kopiot tunnistaa monesti samankaltaisesta fenotyypistä. On helpompaa samaistua siis yksilöihin, jotka tunnistaa oman lajinsa edustajiksi.

Mutta niin. Muistakaa, että yksilöllinenkin maalipinta on paskaa, ellei käsitä yleisiä esteettisiä standardeja. Ettäs tiedätte. Haistakaa home.