Oletetaan, että lajillamme on ominaisuus: olemme pohjimmiltamme hyviä. Pinnassamme on paljon likaa, kenenkä saappaat säilyisivät puhtaina suossa rämpiessä? Onhan maailma loppujen lopuksi varsin rankka paikka tallustaa. Pääasia on, että pohjalla on jotain kaunista. Sisältä kultaa, mikäli tämän huonon mutta loppuunkäytetyn ilmaisun suotte anteeksi.

Oletetaan, että ihminen kuitenkin pyrkii näyttämään ulospäin kaunista kuvaa. Tämä voitanee hyväksyä perusoletukseksi sen varjolla, että kaipaamme lajitoveriemme hyväksyntää pärjätäksemme itse. Pahimmillaan esiintyvä useimmiten onnistuu karkottamaan ihmiset ympäriltään, mikä ei selviämisen kannalta ole kovin tavoiteltavaa.

Oletamme siis sekä pinnan että sisimmän sisältävän jotain hyvää. Hyvyyden universaaliongemaan älkäämme tänään juuri paneutuko, onhan se hieman laaja aihekokonaisuus tähän aikaan yöstä pohdittavaksi, eikö?

Joka tapauksessa, ihmisen pinnalla sekä pohjalla on hyvää. Dualistinen ajattelutapamme edellyttää Hyvälle paria. Nimetkäämme pari Pahaksi tuodaksemme selkeyttä elämään. Niin ja tähän tekstiin myös. Katsotaan, jos joudumme vielä nimeämään päähenkilöitä tekstin aikana uudestaan, mutta tyytykäämme nyt käsitteisiin, jotka ymmärrämme.

Paha. Ihmisen aikaansaama ongelma, jolla lienee alkuperä jossain. Seurauksia tuskin kukaan voi kiistää, onhan planeettamme varsin karmea paikka monille asua. Väittääkö joku vastaan? Ai ei. No hyvä. Olemme jostain yhtä mieltä. Kehitysuskoiset, turpa kiinni. Ei ne kehity, uskokaa pois.

Mutta pahan alkuperä. Onko paha lähtöisin ihmisestä itsestään? Voiko olla? Eikö  lajimme pitänyt olla hyvä? Jos ei, mistä sitten? Miksi tämä kappale muodostuu kokonaan retorisista kysymyksistä? Eikö joku ole joskus kieltänyt retoristen kysymysten liikakäytön mauttomana toimintana?

Mikä loppujen lopuksi on lähtöisin ihmisestä itsestään? On todettu persoonamme kehityksen riippuvan pitkälti ympäristöstä. Geenit antavat meille resurssit, palikat, joista ympäristö muokkaa tornin, joka persoonallisuutena tunnetaan. Ympäristö.

Varhaisessa kehityksessä tämä tarkoittaa vanhempia. He ovat lapsen koko maailma, jota tarkkailemalla lapsi oppii maailman toiminraperiaatteen. Teet jotain, tapahtuu jotain. Jo vauva oppii huutamisen ja massun täyttymisen liittyvän jotenkin toisiinsa. Hyvässä tapauksessa.

Kehitys jatkuu. Lapsi huomaa joutuvansa myö itse mukautumaan maailmaan. Mikäli varhaislapsuudesta on jäänyt käsitys omasta kyvystä vaikuttaa asioihin, lapsi sopeutuu nopeasti. Jos ei ole jäänyt, jäljellä on fatalistinen usko kohtaloon, johon ei voi vaikuttaa. Ihmisten kielellä 'saamattomuus'.

Näiden Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoista 'lainattujen' viisauksien perusteella voinemme hyväksyä totuudeksi sen, että ihminen on enimmäkseen ympäristön luomus, ja geenien -ihmisen omien, perittyjen ominaisuuksien- vaikutuksen olevan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta häviävän pieni. Ihminen on siis ympäristön aikaansaannos. Anteeksi kaikille, jotka ovat halunneet uskoa Yksilöön.

Täten siis havaittavan pahan alkuperän voidaan olettaa löytyvän ympäristöstä. Yksilön pahuus on kehitystä aikaansaamattomien ulkoisten tekijöiden seuraus. Tässä vaiheessa lukija harkitsee kahta vaihtoehtoa. Huokaista helpotuksesta, onhan lukija täysin syyntakeeton omaan olemiseensa. Tai sitten suuttua kirjoittajalle moittien tätä Saamattomuuden tukemisesta ja levittämisestä.

Kirjoittaja pyytää saada huomauttaa käyttävänsä lähtökohtaisia oletuksia sen suhteen, että aiemmin mainitut tosiasiat ovat totta. Koko ajatusleikki on kirjoitettu tältä pohjalta.

Siispä, tähänastiset tuloksemme:

1. Pahuutta on, mutta se on lähtöisin Yksilön ulkopuolelta
2. Yksilö on sitä, miksi ulkopuoliset tekijät ovat hänet muovanneet
3. Yksilö on pohjimiltaan hyvä

Lauseiden logiikka jää paljolti sen varaan, miten paljon lukija halua niihin uskoa. Kirjoittaja on kuitenkin epäluuloinen.

Ulkopuolelta tulleet vaikutteet siis muodostuvat osaksi Yksilöä. Näin ollen siis Pahakin on osa yksilön ominaisuuksien kirjoa, mikäli hän on sille altistunut. Yksilön pohjimmaisen olemuksen hyvyys taas askarruttaa. Onko hyvyys siis geeneissä?

Kamalaa. Geenien vaikutushan oli häviävän pieni. Hyvyyden vaikutus Yksilöön on siis häviävän pieni. Kirjoittaja taitaa olla ilkeämielinen.

Tekstin tarkoitus taisi olla vain trollata. Että ihmisen pohjimmainen hyvyys ja psykologian 'oikeat' tulokset eivät sopisi yhteen. Eihän se niin voi olla. Täyttä höpölöpölöllää tuollaiset tutkimukset. Kirjoittaja ei ajatellut Sydämellään.

Niinpäniin. Nyt ei enää tarvitse kuin kysyä, miksi geeneissä pitäisi olla hyvyyttä?

Toki luonnonvalinta suosii yhteisöjä, joissa Yksilöt eivät tapa toisiaan huvin vuoksi, joissa vanhempien ja jälkeläisten välillä on luottamus-kiintymyssuhde, ja joissa koko yhteisön selviäminen koetaan tärkeänä. Käy järkeen.

Kuitenkin, askarruttaa, mistä ylevät käsityksemme oman edun uhraamisesta heikomman hyväksi ovat saaneet alkunsa. Miksi meidän pitäisi valvoa muiden etua silloin, kun itselemme on edullisempaa olla piittaamatta?

Ihmiskunta on ratkaissut kysymyksen Hiljaisella Sopimuksella, joka voidaan pukea muotoon 'Vittuako väliä'. Nykykirjallisuuden sankarit eivät enää hurskastele tällä lailla, vaan ovat hyviä luonnostaan. Mikä ei tule luonnostaan, on teeskentelyä. Ja teeskentely on rumaa.

Muistathan sinäkin pitää suusi kiinni, ja mukautua tilanteeseen, jossa Meidän Kaikkien Etu on pitää muiden puolia -niin pitkään kuin se ei itseltämme ole pois. Ajatusviivan jälkeinen kirjainrivi kuuluu asioihin, joista tulee vaieta, mutta jota tulee noudattaa.

Eläköön naturalistinen etiikka!