Joskus ihmettelen itsekin ärtymystäni, kun joku poloinen erehtyy puhumaan kuulteni pehmeistä arvoista. Yleensä onnistun huulta puremalla kätkemään sen, toisinaan en jaksa nähdä sitä vaivaa. Tänään en jaksa. Oivalsin nimittäin, mikä tänään tympäisee.

Kun yksilö ilmoittaa kannattavansa tiettyjä arvoja, hän itse asiassa rakentaa itselleen identiteettiä sitä kautta. Kuulijan reaktion perusteella hän viilaa arvojaan hyväksytympään suuntaan (ihmisyys = tarve olla hyväksytty). Identiteettiä rakentaessa moni päätyy kannattamaan arvoja, jotka mahdollisimman moni hyväksyy.

Natsikortin käyttäminen keskustelussa perustuu tähän. (Rajallinen sivistys lienee hyvä selitys sen lisäksi, natsit kuitenkin ovat niille mistään mitään tietämättömillekin tuttu termi) Lähestulkoon kukaan ei voi sanoa hyväksyvänsä herra Hitlerin arvoja -muutamaa kiinnostavaa poikkeusta lukuunottamatta, joita enempien antipatioiden pelossa emme nyt käsittele.

Humanismi on herr Führerin arvojen vastakohta. Höyhentyyny täynnä pehmeitä arvoja, jotka pehmeytensä takia on koottu säädylliseen pussiin, etteivät ne lentäisi ympäriinsä kutittamaan viattomien ohikulkijoiden neniä. Toinen hyöty höyhentyynyyn sullomisessa on kaiken muun kätkeminen sekaan.

Suosituin kätkemisen kohde on oma persoona, jota halutaan muiden katseilta piilottaa. Kun laittaa oman paidan alle höyhentyynyn, se antaa pyöreän, pehmeän ja ystävällisen vaikutelman. Vaikka alla olisikin pelkkä luusäkki. Tai vaihtoehtoisesti, oman ympäripyöreyden naamioiminen höyhentyynyn syyksi, jolloin se saa jonkinlaisen pyhimysmäisyyden aikaiseksi.

Vain harvat ilkiöt kehtaavat sanoa julkisesti, että se tyyny saa kantajansa näyttämään läskiltä, ja että se on vain tyhmää. Sellaista ei katsota hyvällä. Höyhentyyny ottaa vastaan iskut, ja sen kantaja yleisön sympatian.

Kun joku toteuttaa humanistisia arvoja identiteettiään muokatakseen, koen tällaisen toiminnan itse asiassa perustuvan apua tarvitsevan välineellistämiseen. Teen tätä, huomaatteko minun olevan huikean hyvä ihminen?

No mikä sitten on oikein, joku ajattelevaisempi voisi kysyä. Pitääkö sitten katsoa vierestä muiden kärsimystä, ettei syyllistyisi kaksinaismoraalisuuteen ja välineellistämiseen? Ihmisiin turhautuneen minäni vastausta en sano ääneen. Ihmisiin turhautumassa oleva minäni taas sanoo, että mitäpä maailmasta tulisi, ellemme teeskentelisi.

Onneksi on teeskentelijöitä, jotka tekevät hyvää. Haluaisin peräti sanoa, että onneksi on niitäkin, jotka antavat arvoa autettavalleen, ja toimivat rakentaakseen tämän hyvinvointia oman positiivisen minäkuvansa sijaan. Mutta tyydyn sanomaan, että toivottavasti on niitäkin, jotka antavat arvoa autettavalleen, ja joiden päämääränä on rakentaa tälle hyvinvointia oman positiivisen minäkuvan rakentamisen sijaan.

Tekojen valitseminen minäkuvaa ajatellen on muutenkin riskaabelia puuhaa. Jos tietää, millainen ihminen haluaa olla, ja toimii sen mukaan, tulee varmasti jossain vaiheessa filmanneeksi jonkin verran enemmän, kuin mikä on terveellistä.

Totta kai identiteetti rakentuu paljolti sen varaan, mitä näkee itse saavansa aikaiseksi, mutta teleologinen omahyve-etiikka on tässä tapauksessa lähinnä hölmöä. Kannatan deontologiaa tässä asiassa.

Jotain tehdään, koska niin kuuluu tehdä. Seurauksena on -toivottavasti- jonkun hyvinvointia, mieluiten jonkun muunkin kuin itsensä. Jos tässä onnistuu, voi todeta olevansa hyveellinen yksilö, enemmän kuin itsekäs ihmisperse. Kolme eettistä teoriaa kohtaavat ja asettuvat nätisti jonoon.

Maailma pelastettu. Voin olla tyytyväinen itseeni ja mennä nukkumaan.

AD 2014 13.9. Klo 23:42