Olen aina pitänyt viiksistäni. Ne näyttävät mukavilta minulla. Aikuisen, kypsän herrasmiehen vaikutelma. Ehkä hieman Albert Einsteinin näköä, mikä sopii työhöni, olenhan fysiikanopettaja. Ne tekevät hauskoja asioita.
Joskus pöydässä leikin harjaavani niillä haarukkaani. Tällöin kollegat katsovat minua hassusti. Ja viikset peittävät hymyni. Peittävät ilkeän nauruni. He eivät tiedä, mihin ne pystyvät. Nautin siitä.
Välillä oppitunneilla oppilaat katsovat kun suin niitä. Virnistän silloin näennäisen hyväntahtoisesti. Kukaan ei näe vaaraa. Joku hymähtää.
Katselen Kollegaa ovenraosta. Miten hän viilaa pitkiä kynsiään yksin opettajainhuoneessa. Doing, doing, doing. Nyt hän katsoo pöydälle. Kulmakarvat kysyvässä rypyssä. Hän ei tiedä, mitä on tulossa. Hädin tuskin pystyn pidättelemään nauruani. Viikseni pystyvät.
Kollega ojentaa sormensa ja koskettaa pientä karvaa. Kuhi kuhi. Muut ryömivät pitkin lattiaa, Kollega ei huomaa mitään. Doing, doing. Sääri katoaa miljooniin pieniin kitoihin. Kollega kirkuu. Nauran ääneen. Nyt ne syövät jo hänen reittään, kuhi kuhi. Seinille roiskuu verta kauniin säännöllisin lentoradoin. Kollega kirkuu lisää. Nauran lisää.
Pian lattialla on vain verilammikko. Ja silmälasit. Pari lankaa jäljellä vaatteista. Violeteista sukkahousuista. Ja niistä upeista sääristä. Nainen itse oli ruma kuin peikko. Mutta sääret ihan kelvolliset. Violetit sukkahousut vain pilaavat monia asioita.
Hauskinta tässä on, etten koskaan jää kiinni. Viikset hoitavat työnsä hyvin. Riittää kun pesen kasvoni aina murhan jälkeen. Veri viiksissä voisi olla vahva todiste minua vastaan. Onneksi vesi on keksitty.
Iso koura laskeutuu olalleni. Kysyy, mitä teen ja miksen ole tunnilla. Ilonpilaaja. Jonain päivänä vielä hänelle käy kuten Kollegalleni. Hän ei tunnu ymmärtävän, että ilo täytyy repiä irti jostain.
Odotan, että kaikki viikset palaavat paikalleen. Pyyhkäisen ylähuulta käteeni. Käteen jää verta.
Käännyn. Pomo alkaa huutaa. Pakko vaientaa. Viikset osaavat. Tunti alkaa. Käsken viiksien pitää kiirettä.
Doing doing. Poistun paikalta. Ei ole aikaa olla pikkusiisti. Takinhiha riittäköön. Joku höpisee jotain keskusradioon. Käytävältä oppilaat juoksevat kiireisenä luokkiin. Ovet pamahtelevat kiinni. Joku nuori blondi itkee ovea vasten. Haluaa kai sisään. Doing, doing. Klik. Ovi aukeaa. Nyökkään hymyillen. Blondi pyörtyy. Ovi ei mahdu kiinni, blondin käsi on välissä.
Kävelen käytävää pitkin. Luokista kuuluu itkua. Keskusradio huutaa. Joku istuu itsepäisesti käytävällä. Taputan olalle silmälasipäistä poikaa. Reipas poika, kehun. Ei kannata uskoa kaikkea, mitä keskusradiossa sanotaan. Poika jatkaa lukemista.
Laskeudun portaita. Kohta luokassa. Ovi on kiinni. Joku nyyhkyttää. Doing doing. En käytä ovea tällä kertaa. Kuhi kuhi. Oppilaat kirkuvat.
“Tänään opimme soveltamaan fysiikan lakeja”, sanon hymyillen. Kyllä ne kohta hiljenevät kuuntelemaan.
“Tiesittekö, että pidän viiksistäni? Ne tekevät hauskoja asioita.”