En ole koskaan nähnyt hänen liikkuvan. Tuolla pihalla se vain makaa niin että höyry kihisee. Tai oikeammin löhöää aurinkotuolissaan. Sellaisella valkoisella muovituolilla, jossa on linnunkakkaa ja hiekkaa. Ties miten pitkään sekin on tuoli on tuolla sään pieksettävänä ollut. Ehkä joku kuitenkin sen aina talveksi vie sisään. Niinkuin sen mummonkin joka ilta.
Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta todella. En ole koskaan nähnyt sen mummon liikkuvan itse. Se vain makaa auringossa ja rutistuu kasaan. Jokaisena aurinkoisena päivänä siis. Sadepäivinä joku vie sen sisään. Vaihtaa vaatteet. Sellaiset meren läheisyydessä ylpeästi asuvan vanhahkon mutta ikiteinin vanhan naisen vaatteet.
Pastellin väriset kaprit. Sointuvan hihattoman paidan. Crocsit. Miten voivat kengät näyttää niin tyhmiltä? Crocsit. Eivät sovi kenellekään. Eivät kuulemma ole hyväksi jaloillekaan. No, ei se nainen mihinkään liiku, makaa vain paikallaan. Ei se jalkoihin vaikuta. Vaikka veri näyttääkin niihin hiljakseen kertyvän. Päivä päivältä ne turpoavat.
Ehkä jonain päivänä ne ovat turvonneet liikaa että mahtuisivat niihin kamaliin Crocseihin. Kasvot varmaan ovat silloin jo kuivuneet kasaan. Millaisetkohan silmät hänellä on ollut? En ole koskaan nähnyt niitä auki. Ja nyt niiden edessä on aurinkolasitkin. Silmäkuopat ovat varmaan jo liian vetäytyneet. Karmiva ajatus. Puistattaa.

Jonain päivänä pitää mennä kokeilemaan sormella, onko se jo rutikuiva. Sitä varmaan säilytetään viileässä, että se ei päivällä kuivuttuaan mene lopullisesti kasaan. Ehkä siihen pumpataan vähän jotain nestettä hämäykseksi. Milläköhän lailla? Onkohan sillä jotain pistojälkiä käsissä tai kaulassa? Niin ryppyisessä ja ruskeassa ihossa ei kyllä pieniä jälkiä helposti erota.
Karmivaa ohittaa se joka päivä roskia viedessä. Tervehdin sitä kuin vanhaa ystävää, vaikka tiedänkin, ettei se vastaa. Päivät vaihtuvat. Vaatteet vaihtuvat. Ihmiset vaeltavat sen ohi. Välillä pihalle kertyy parvi saman ikäluokan neitosia juoruamaan keskenään. Siinä se haihduttaa nestettä muina mummoina niiden seassa. Kukaan ulkopuolinen ei ohi mennessään huomaa, ettei se mummo puhu mitään. Itse asiassa, kun joku kulkee ohi, kaikki ne mummot ovat hiljaa ja tuijottavat ohi menevää. Ainoa ero Siihen mummoon on, että muiden päät kääntyvät hieman. Pari hiljaista astetta.

Kun ohikulkijan askeleet ovat -melkein- etääntyneet, kälätys jatkuu. Mutta se yksi mummo on hiljaa ja liikkumatta lasiensa takana. Sen, joka sitä siirtelee, pitäisi asentaa radio-ohjattava sarana mummon kaulaan. Että se voisi kääntää sitä aina kun muidenkin mummojen päät kääntyvät. Jos näen tätä siirtelijää, täytyy ehdottaa.
On aavemaista, etten koskaan näe sen liikkuvan. Se vain tuijottaa -varmaan jo tyhjillä- silmäkuopillaan pihalla. Täytyy laittaa verhot eteen, ehkä se helpottaa hieman. Avaan ne taas illalla kun mummoa ehkä tullaan siirtämään takaisin.
Kerran melkein vapauduin kirouksestani, oli ollut sateinen päivä keskellä hellejaksoa. Ilmeisesti mummo oli unohtunut sateeseen tällöin -kenties yöksi- sillä häntä ei näkynyt seuraavaan kahteen viikkoon pihalla. Näiden kahden viikon jälkeen pihalla pensaiden taakse ilmestyi pakettiauto ja miehiä, jotka kaivoivat hyvin salaperäisen näköisinä kuoppaa. Ruumiin hävitys.
Mutta ei. Ilmeisesti mummo saatiin taas kuivatettua ja mätänemisprosessi pysäytettyä, jolloin kuoppa vain peitettiin kaikessa hiljaisuudessa ja vaikkei mummoa loppukesänä näkynytkään, se palasi seuraavana kesänä haarapääskyjen myötä istumaan likaiselle, valkoiselle muovituolilleen.
Tuossa se taas kököttää, kuin ei mitään ihmeellistä olisi tapahtunut. Silmät ummessa ja kädet levällään, jotta jokainen auringonsäde pääsee rutistamaan vanhaa pergamenttia lisää. Muumiomummo.
Mutta...MITÄ HELVETTIÄ?!

...liikkuiko se juuri?