Miten paska voikaan päivä olla. Potkaisen lasiovea kiiruhtaessani kerrostalon rappukäytävään. Tai sitä metalliosaa siinä alla. Miksi sitä nyt sanotaankaan. Joku, mitä uskaltaa potkia. Ettei se mene rikki. Ja minun ei tarvitse korvata mitään. Nyt vain piti potkia jotain.
Painan hissin nappia. Perhana. Varattu taas. Jonkun on vaan ihan pakko suhata siinä edestakaisin. Varmaan joku ipana. Hymyilyttää. Joku polvenkorkuinen muksu, joka ei yletä painamaan ylimmän kerroksen nappia. Nauraisin ääneen ellei vain väsyttäisi niin paljon. Nyt tyydyn vain nostamaan toista suupieltä hädin tuskin huomattavasti. Peilaan itseäni siitä pahuksen lasiovesta. Synkkä ilme. Tunnen jotain sairasta tyydytystä siitä, että tiedän näyttäväni synkältä. Vihaiselta. Vaaralliselta.
Hissi vapautuu vihdoin. Painan nappia. Yritän pidätellä kuvotusta. Huono olo. Hississä ei ole mitään potkittavaa. Suututtaa. Ylimpään kerrokseen pitäisi päästä. Miten voivat sekunnit niin venyä. Ei tässä ole tarkoitus toiselle planeetalle asti ennättää. Ihan vain kahdenteentoista kerrokseen. Mutta ei. Vaiva on suurin piirtein sama. Olisi hassua jos hississä olisi nappi, jota painamalla pääsisi avaruuteen.
Kling. Vihdoin perillä ylhäällä. Avaan hissin oven. Kirkas valo. Silmiä sattuu. Palan. Huudan. Siristän silmiäni. Valon eteen tulee varjo. Itse asiassa siihen kasvaa varjo. Se helpottaa. Pysäyttää palamisen. Tunnustelen melkein hiiltyneitä käsiäni. Silmäni toimivat vielä. Hissin ovi. Painan umpimähkään jotain nappia. Kunhan hissin ovi menee kiinni. Tulta. Sinistä tulta.
Hissi liikkuu. Nyt vauhdilla alaspäin. Taas kauan. Ihoni alkaa korjautua. Katson itseäni hissin peilistä. Näytän oudolta. Palanut iho arpeutuu näkyvällä vauhdilla. Muodostaa rumia arpia kasvoilleni. Toinen silmäni jää turvonneen palohaavan sisään. Valo muuttuu vihertäväksi. Ovi aukeaa. Täällä on viileää. Pimeää. Lepoa. Varjo liikkuu.
Se lepattaa ympärilläni. Mutta en halua palata hissiin. Mikään varjo ei minua sinne pakota. Vaikka se kuiskisi omalla äänelläni...ei hyvä jumala...se olen minä! Viisi vuotta sitten, kun tein eron miehestäni. Tämä istuu vankilassa. Pahoinpitelystä. Tunnustelen poskeani. Arpi on yhtä suuri kuin silloin. Olen ruma. Ääneni ahdistaa. Lapsellisen heikot huutoni. Pelon ja kivun huudot. Valoa. Tarvitsen valoa. Se hiljentää äänen. Hissi...
Pimeässä erottuu vihertävä valo. Juoksen sitä kohti. Välittämättä kirkumisestani. Kaadun valonlähteen päälle. Se on peili. Hän seisoo takanani. Nauraa rumille kasvoilleni. Kaataa lisää kuumaa vettä päälleni. Huudan. Puistattaa. Hissi. Missä se on.
Joku nykäisee hihaani. Katson alaspäin. Pieni polvenkorkuinen lapsi kysyy, miten täältä pääsee pois. Pimeässäkin erotan kasvojen olevan kalpeat. En tiedä, änkytän. Lapsi kertoo jumittuneensa hissiin. Kysyn, missä kerroksessa hän asuu. Kerros kolmetoista.
Ei sellaista olekaan, kuiskaan. Lapsen kasvot muuttuvat jotenkin ilkeiksi. Silmät alkavat hehkua. Ei minuakaan, hän kuiskaa. Kolkolla äänellä. Sinun takiasi, ääni jatkaa. Kerros kolmetoista. Huutoja. Omat huutoni. Hänen naurunsa. Kiehuvan veden kohina. Lapsen paino kohdussani. Huutoja. Murskaantuvien luiden ääniä. Huutoni.
Juoksen. Kompastun. Kaadun. Vihreä valo. Makaan hissin lattialla. Ovi liukuu hitaasti kiinni. Pienet, kalpeat sormet tunkeutuvat oven väliin. Painan nappia. Kerros 13. Hehku on sininen. Hakkaan hulluna muita nappeja. Nappi 13 hehkuu sinisenä. Hissi lentää ylöspäin.Yritän repiä ovea kiinni. Lattialle putoaa kalpeita sormia. Neljä kappaletta. Ei peukaloa.
Erehdyn vilkaisemaan peiliin. Arpia. Haljenneet huulet. Haluan ulos. Huudot kaikuvat ympärilläni. Pienen lapsen heleä nauru. Nauru, jossa on kolkko pohjavire. Ulos. Työnnän ovet nyt auki. Kalpeat sormet koskettavat olkapäätäni.
Sinistä. Rauhallista. Levollista. Varjo. Se tiivistyy. Vyötäröni korkuiseksi. Se alkaa kuoriutua kuin perhonen kotelostaan. Kalpeat sormet levittävät kuoren auki. Lepo loppuu. Vajoan polvilleni maahan. Pieni, kultahiuksinen tyttö hymyilee minulle siniset silmät säihkyen. Enkö olisikin ollut kaunis lapsi. Sinä et ole kaunis, äiti. Kasvosi ovat oudot. Minä olen kaunis. Huudan taas jostain. Kiljun kuin syötävä. Häpeän.
Lapsen kasvot alkavat muuttua. Lapsi nousee ylös. Aikuinen mies. Kultaiset hiukset. Siniset silmät. Kauniit kasvot. Nauru. Katson alas. Kuuma vesi nousee jaloissani. Se yltää jo polviini. Haukon henkeäni. Huudan. Sinä se olet ruma äiti. Lapsen oli parempi päästä pois ennen kuin se muuttuu sinuksi.
Olet niin ruma, miesääni nauraa. Pienen tytön nauru sekoittuu siihen. Vesi yltää kainaloihini. Huudan. Siinä liikkuu kultainen hahmo. Vesi kaiuttaa oudosti ääntä. Äiti. Mikset halunnut minua. Joku lyö minua vatsaan. Pieniä luita särkyy. Huudan. Olen ruma. Siksi. Kultainen lapsi nyökkää. Niin olet.
Hyvä että puhut totta, miehen ääni jatkaa. Vesi alkaa viedä minua kuin viemäriin. En jaksa huitoa. Olen ruma. Havahdun putoavassa hississä. Vesi ei tule mukana. Koko vartaloni polttelee. Ovi aukenee. Keltainen valo. Miehen hahmo oviaukossa.
Onko Hän vapautunut vankilasta? Kuristan nauravaa miestäni. Entistä miestäni. Sanan kaikissa merkityksissä. En ole ruma, huudan. En ole. Sinä valehtelit. Minä halusin sen lapsen.
Väsyn. Mies lakkaa nauramasta. Ja sätkimästä. Hengitän syvään. Mustat hiukset. Nurkassa seisoo mustahiuksinen tyttö ja halaa jotain pehmoeläintä. Olen taas käytävässä. Tytön ruskeat silmät ovat märät. Hän on hiljaa.
Minä itken polvillani miehen ruumiin ääressä. Käsiä särkee. Kuiskaan. Minä halusin sen lapsen. Todella.
Ei auta. Varjo nielaisee minut.