Yö on pimeä, varjot hiipivät
ympärilläni odottaen
milloin liekkini sammuu,
milloin en enää jaksa...

En aio luovuttaa,
minut pitää palamassa
yhä viileiden sormien kosketus,
muisto eilisestä.

En luovuta vaikka kierrätte
ympärilläni odottaen
Saatte tappaa minut
ennenkuin Liekkini sammuu!

 Iltatuuli vaelteli metsässä yrittäen viivyttää laskevan Auringon pehmeitä mutta pakenevia käsiä omissaan. Oikeastaan Iltatuuli tiesi Auringon häipyvän joka ilta, mutta se ei ollut tärkeää. Vain hetki, jolloin saisi tuntea suloisen, kultaisen lämmön ja pehmeyden riittäisi Iltatuulelle. Aurinko hyväili metsää ja lammen pintaa jäähyväisiksi mennessään. Yö oli tulossa.
Iltatuuli yritti vielä hetken seurata Aurinkoa, mutta alkoi pian keskittyä omaan tarkastuskierrokseensa. Se kolkutteli eri olentojen majojen ovensuihin kertoen kaikille, että Yö oli tulossa. Jotkut nousivat silloin ylös alkaen valmistautua Yön kutkuttavaan ilmapiiriin, toiset taas painautuivat syvemmälle majoihinsa ja luoliinsa. Jotkut kiittivät Iltatuulta tiedosta ennen kuin sulkivat oven, toisille Iltatuuli taas oli pahanilmanlintu, joka sai kurjuuden tuntumaan entistä suuremmalta; he taas ärisivät ja käskivät Iltatuulen mennä tiehensä siitä selittämästä.
Yleensä Iltatuuli tuli näistä haukkumisista murheelliseksi ja vaimeni täysin, piiloutui jonkin puun, vaikkapa Kuusen juurelle odottamaan seuraavaa iltaa. Tämä Yö kuitenkin henki jotain erikoista, Iltatuuli kuiskutteli kaikille mennessään, että tänä yönä ei kenenkään pitäisi nukkua, Ilmassa oli aavistus Salaisuudesta. Kukaan muu metsässä ei vain tuntunut huomaavan sitä. Tästä Iltatuuli ei jaksanut nyt välittää. Sen askeleet metsässä kahisivat yhä nopeammin ja nopeammin sen rientäessä eteenpäin, se ei edes muistanut haikailla Auringon perään tänä yönä.
Iltatuuli sipaisi mennessään Lammen pintaa saaden sen väreilemään, ja pysähtyi hetkeksi sen rannalle katselemaan sen pian peilikirkasta mutta syvää vettä. Iltatuuli erotti ääriviivansa hentoina vedenpinnasta ja jäi katselemaan piirteitään. Pitkät hiukset valuivat nyt paikallaan ollessa hartioille rajaten kalpeita kasvoja. Iltatuuli katsoi silmiään, niissä oli vivahde iltaisesta Auringosta. Iltatuuli oli kerta kaikkiaan varsin mukavan näköinen.
Mutta Salaisuus odotti. Piti kiiruhtaa eteenpäin. Oli jo varsin hämärää. Metsän öiset olennot alkoivat hiipiä ympäriinsä, mikä yleensä pelotti Iltatuulta, tai ainakin sai sen hermostumaan. Jotkut öiset olennot olivat ystävällisiä, mutta jotkut olivat niin pahansuopia, että päivänvalossa kaikki pakenivat niitä nähdessään. Siksi ne liikkuivat vain öisin, etteivät niiden uhrit näkisi niitä ja ehtisi pakoon...

Toisessa päässä metsää oli melko pieni talo, aivan kuin koko muun maailman unohtamana. Se oli vanhan ja ränsistyneen näköinen, mutta ikkunasta hohtava valo kertoi sen olevan asuttu. Seinät olivat harmaat ja näyttivät siltä, kuin Aika olisi käyttänyt niitä raapimispuunaan ja teroittanut kynsiään siihen. Pihassa kasvoi vanhan ja väsyneen näköinen Koivu, jonka paksu runko oli hieman kallellaan taloon päin. Sen oksat riippuivat alakuloisesti kohti maata, ja jo keltaiset lehdet olivat enemmänkin ruskealaikulliset. Muut koivut hehkuivat kultaisina, mutta vanha Koivu ei jaksanut. Se vai häämötti ikäänkuin verhona talon ja metsän välissä, kuitenkaan minkäänlaista suojaa tarjoamatta. Nyt puun lehdet eivät näyttäneet edes ruskeilta, sillä yksikään valonsäde ei enää paistanut siihen osaan metsää; siellä Aurinko oli jättänyt hyvästinsä jo aikaa sitten.
Talo kuului vanhalle miehelle, joka pelkäsi pimeää. Hän ei nukkunutkaan öitään, vaan valvoi kaikki valot sytytettyinä. Juuri Yö oli tuonut sen Pahan, joka yritti viedä hänen vaimoaan. Vaimo ei enää kyennyt sitä vastustamaan, joten miehen oli se tehtävä. Mutta hän ei tiennyt muuta, mitä pitäisi tehdä, hän saattoi vain valvoa vaimonsa vuoteen vierellä, ja katsoa, ettei yksikään varjo hipaisisi tämän kalpeaa, laihaa poskea. Yö oli hänelle vihollinen.
Ulkona oli jo todella pimeää, ja vanhus kohottautui pystyyn viedäkseen pihalle pienen myrskylyhdyn torjumaan varjoja. Hän nosti lyhdyn pöydälle ja nosti lasikupua, pieni, hento liekki alkoi pian lepattaa lyhdyn sydämessä, ja mies pudotti lasikuvun takaisin. Hän vilkaisi vielä vuoteella makaavaa vaimoaan, avasi oven ja meni pihalle asettaen Myrskylyhdyn suurelle kivelle. Hän katseli hetken, kuinka lyhty valaisi alakuloista Koivua ja sen ruskeita, kuolleita lehtiä. Hän kuiskasi äänettömin huulin taivasta kohti toiveen, että lyhty kestäisi aamuun asti ja pitäisi Pahan loitolla.
Hän vilkaisi sisään ikkunasta ja puri äkäisenä hampaitaan yhteen. Häntä ärsytti vaimo, joka vain lepäsi rauhallisena vuoteellaan, ikään kuin ei olisi tiennyt uhkaavasta Pahasta, joka uhkasi viedä hänet. Liekkikin oli raivostuttavan tyynen näköinen. Noin huolettomalla asenteella se ei saisi pidettyä Pahaa loitolla. Mies nousi ylös vilkuillen hermostuneena pimeään. Vaikka Yön hämärä pelottikin häntä, oli kiukku pelkoa suurempi. Hän potkaisi lyhdyn kumoon ja meni sisälle taloon sulkien oven huolellisesti perässään.
Varmistettuaan sen olevan todella kiinni, hän asettui istumaan ja valvomaan kalpean, liikkumattoman hahmon vierelle. Hän ei antaisi Yön viedä rakkaintaan.

Mies ei tiennyt, että ulos jäänyt Myrskylyhty ei sammunut potkusta. Sen lasikupuun ilmestyi halkeama, mutta liekki ei kuitenkaan sammunut täysin. Se lepatti hiljaisena ja pelokkaana katsellen ympäröivää pimeyttä odottaen hetkeä, jolloin joku varjo kävisi Liekkiä vahvemmaksi ja tuhoaisi sen. Ei Myrskylyhty itse asiassa pelkuri ollut. Itse se olisi käyttänyt ennemminkin sanaa velvollisuudentuntoinen. Jos Liekki kuolisi, varjot pääsisivät etenemään. Ne hiipisivät talon ovelle, raottaisivat sitä ja löisivät miehen maahan. Naisen ne olivat jo lyöneet. Mies ei vain tajunnut sitä.
Myrskylyhty yritti pitää Liekkiä hengissä kokoamalla kaiken voimansa siihen. Ponnistelu otti koville. Maaten maassa sen voimat eivät riittäisi pitkään. Kunpa joku tulisi ja auttaisi...

Iltatuuli värisi jo kylmästä, ja osittain pelostakin. Ympärillä oli pimeää, ja pelottavimpien olentojen vihaiset äänet kuiskivat puiden varjoissa. Vaikka Iltatuuli oli niitä vahvempi, se pelkäsi. Salaisuus tuntui niin etäiseltä, ettei sen etsimisessä tuntunut olevan järkeä. Iltatuuli alkoi miettiä jo, minkä puun alle käpertyisi nukkumaan, kun se erotti jonkin valopisteen puiden takana.
Se pelkäsi hieman, mutta päätti kuitenkin mennä lähemmäs pistettä. Se muistutti suloisella tavalla Iltatuulen ikävöimää Aurinkoa, hehkui lämpöä ja valoa ympärilleen... Iltatuuli hiipi nyt aivan hiljaa puiden välissä ja tuli pienen talon luo. Ikkunoiden raosta näkyi valoa, mutta se ei ollut Iltatuulen etsimä valo.
Maassa lepatti pieni, hento liekki. Se oli suljettu haljenneen lasikuvun ja messinkikaltereiden taa, mutta hentoudestaan huolimatta se oli hyvin rohkean oloinen. Se oli Myrskylyhty.
Iltatuuli meni lähemmäs, vain ruoho kahahteli hiljaa sen askeleiden alla. Hento liekki lepatti hieman arkana, mutta silti jollain lailla määrätietoisena.
”Auta minut pystyyn”, se kuiskasi hiljaa mutta päättäväisesti Iltatuulelle. Tämä ojensi kätensä hämillään, ja tarttui lyhdyn kahvaan kiinni nostaen sen pystyyn kivelle. Liekki voimistui ja vaikutti nyt huomattavasti rohkeammalta. Iltatuuli hymyili itsekseen Myrskylyhdyn ryhdille, mutta katseli mielissään liekkiä ojentaen kätensä sitä kohti.
Kun Iltatuulen sormi kosketti lasia, liekki värähti uteliaana lähemmäs. Iltatuuli melkein huudahti, liekki oli ollut yllättävän kuuma. Polttava tunne kuitenkin hävisi pian.
Myrskylyhty puhkesi puhumaan eloisalla äänellä.
”Kun näin pensaiden kahahtelevan, olin varma, että loppuni koittaisi juuri nyt. Arvelin, että jokin
niistä olisi nyt tulossa, mutta et vaikuta ollenkaan samanlaiselta kuin ne! Tiedätkö, on tämä noloa, mutta itse asiassa pelkään pimeää, pelkään olla pimeässä yksin. On oikeastaan varsin mukavaa, että tulit tänne istumaan kanssani. Ei pelota yhtä paljon. Mutta kerro nyt jotain, kuka olet? Mitä teet täällä?” Myrskylyhty pajatti. Iltatuuli yritti pidätellä hymyä sisällään.
”Olen Iltatuuli”, se sanoi pehmeällä ja syvällä äänellä. Liekki värisi, niin kaunis ääni oli. ”Yö kertoi, että täällä olisi Salaisuus”. Myrskylyhty huokaisi ihastuksesta.
”Mistä uskot sen löytäväsi? Voi, kun voisin itsekin lähteä mukaasi! Mutta vartiopaikkaa ei saa jättää, tiedäthän”, Myrskylyhty selitti madaltaen sitten ääntään. ”Tuolla sisällä asuu mies, joka pelkää
niiden vievän vaimonsa. Minä pidän niitä loitolla”, se lisäsi selvästi ylpeänä työstään.
”Olen varma, etteivät ne uskaltaudu ohitsesi”, Iltatuuli sanoi lempeästi, mutta haukotteli heti perään. ”Tiedätkö, missä voisin yöpyä? En minäkään pidä
niistä. Jokin rauhallinen paikka, joka ei ole niin kovin pimeä”, se kysyi. Lyhty näytti hetken pohtivaiselta.
”Tahtoisitko nukkua
minun luonani?” se kysyi ujona. Liekki näytti hetken punertavammalta, tai sitten Iltatuuli vain kuvitteli. Iltatuuli nyökkäsi ja asettui kiven juurelle. Liekki lepatti onnellisen näköisenä, ja kun Iltatuuli oli nukahtanut, Liekki painoi suudelman Iltatuulen hiuksille. Vartiovuorossa ei haaveilla, se muistutti itseään, ja alkoi katsella taas pimeyteen. Nyt se tunsi olonsa rohkeammaksi. Nyt sen ei tarvinnut pelätä!

 

Vanha mies valvoi yhä synkkä ilme kasvoillaan nojaten päätään käteensä. Hän vilkaisi pihalle ja näki lyhdyn olevan taas pystyssä. Ainakaan asialla eivät voineet olla ne, hän ajatteli ja tuijotti vaimonsa kuihtuneita kasvoja. Pimeä ei voi toimia tukeakseen valoa, eihän, hän esitti äänettömän kysymyksen. Kukaan ei vastannut. Ja ehkä vanhus ei halunnutkaan tietää. Joskus oli parempi uskoa hyvään kunnes toisin todistetaan. Ja sillä todistuksella ei ole kiirettä.
Se tulee kuitenkin aikanaan, siihen asti on vain kestettävä. Koitettava uskoa, että asiat ovat hyvin. Että kaikkea ei olekaan menetetty.
Mies puri huultaan.
Ei saa itkeä. Pitää olla vahva ja uskoa, että kaikki on hyvin. Mitään ei ole menetetty. Aina on toivoa. Vaikka kuka sanoisi mitä.

Aamun ensimmäiset säteet pyyhkivät taas metsää, saavuttaen myös talon. Iltatuuli hätkähti, talon ovi kolahti auki. Vanha mies tuli pihalle sammuttaakseen lyhdyn. Iltatuuli kokosi kiireesti viittansa ja juoksi pensaikkoon. Vanhus katsoi hetken epäluuloisena kahisevia lehtiä ja oksia, mutta ei jaksanut sen paremmin perehtyä. Hän tarkisti lyhdyn eilisen potkun jäljiltä. Lasi oli halki, minkä mies olikin arvannut äänestä. Kuvun yli kulkeva messinkiristikko oli hieman vääntynyt, mutta enemmän häntä hämmensi täysin toinen asia: Lyhtyyn oli ilmestynyt sormenjälkien kokoiset, kirkkaat laikut.
Kuka oli nostanut lyhdyn pystyyn, mies ihmetteli kauhuissaan. Ihminen se ei ollut. Sen hän olisi huomannut. Kuka -tai mikä- sen oli tehnyt? Vanhus tärisi pelosta, mutta väsymys otti kuitenkin voiton. Hän meni sisälle sulkien taas oven, asetti lyhdyn keittiönpöydälle ja meni maate vaimonsa viereen. Hän kietoi kätensä tämän kylmän vartalon ympärille kuiskaten tämän nimeä ennen nukahtamistaan.
Kiinni painuneiden silmien ympärillä oli tummat varjot, mutta vanhuksen nukahtaessa ne silisivät. Vaikka vasemman silmän nurkassa saattoi erottaa kyyneleen, oli huulten jäykkä kireys tiessään.

Melkein kuin niillä olisi kareillut hymy, Myrskylyhty katsoi kummissaan. Sitten se jäi miettimään Iltatuulta, tämän viileää kosketusta ja syvän kaunista ääntä. Iltatuulen nukkuessa Lyhty oli katsellut sen levollisia piirteitä salaa, yrittänyt jopa ojentaa sormensa niitä koskettaakseen, muttei kuitenkaan uskaltanut. Kosketus olisi voinut vaikka polttaa ja herättää Iltatuulen.
Tulenliekin on vaikea rakastaa ilman, että sitä huomaa. Myrskylyhty maisteli sanaa mielessään. Rakastaa... Vaikka Iltatuuli oli niin uusi tuttavuus, Myrskylyhty tiesi rakastavansa sitä. Vaikkei Iltatuuli ollutkaan sanonut montaa sanaa, oli jokainen sen sanoma sana tuntunut merkitykselliseltä, melkein maagiselta. Jokainen välähdys tämän suurissa, kultaisissa silmissä oli saanut Liekin väreilemään käsittämättömän suloisella tavalla.
Iltatuulen viileä sormi, joka oli koskettanut Lyhdyn lasia, oli tuntunut rauhoittavalta ja turvalliselta. Lyhty melkein toivoi, että sormi olisi mennyt lasin läpi ja lievittänyt Liekin polttavuutta.
Kunpa vanhuksen potku olisi rikkonut Lyhdyn kokonaan.
Lyhty katseli itseään pöydällä olevasta peilistä. Lasi oli haljennut ja metalliristikko nokinen ja vääntynyt. Ilman liekkiään Lyhty oli suorastaan ruma. Päivänvalo ei auttanut asiaa, vaan tuntui melkein ilkkuvan Myrskylyhtyä. Myrskylyhty huokaisi. Oli vaikeaa olla Aurinkona keskellä pimeyttä. Niin pienellä liekillä niin ruman, nokisen ja haljenneen lasin takaa ei voitu pimeyttä kokonaan torjua.
Lyhdyn liekki oli kaukana siitä, miltä Auringon pitäisi näyttää. Se oli pieni ja punainen ja lepatti aavemaisesti. Ei ollenkaan niin kirkas ja kaunis, kuin Aurinko oli. Aurinko oli sen värinen vain painuessaan alas. Liekki oli siis sammuvan auringon värinen. Lyhty tunsi itsensä hetki hetkeltä kituliaammaksi ja rumemmaksi. Katsoessaan taas peilistä itseään se oli varma, ettei vanhus saisi sitä tänä iltana sytytettyä. Niin kurja liekki sillä oli.

Iltatuuli kiipesi vanhan ja väsyneen Koivun oksanhaaraan nukkumaan. Ruskeat lehdet suojasivat mukavasti Auringolta. Vaikka Aurinko oli niin kaunis, se pelotti Iltatuulta ollessaan noin voimakkaana ja korkealla. Iltatuuli piti siitä enemmän silloin, kun sai juosta sen perässä iltaisin. Kun Aurinko oli punaisena, hohtavana keränä taivaanrannassa. Silloin Aurinko näytti lempeältä ja kauniilta, sen kosketus oli pehmeä ja hellä.
Sen surumielisyyteen sekoittuva toiveikkuus kiehtoi Iltatuulta. Päivällä Aurinko ei ollut yhtä lempeä. Se oli suorastaan pelottava. Kylmän kirkas ja kuitenkin polttavan kuuma, syksyisen kirpeästä ilmasta huolimatta. Sen iltainen surumielisyys ja tietynlainen heikkous oli Iltatuulen mielestä paljon kutsuvamman näköistä. Kun Iltatuuli tavoitteli laskevan Auringon käsiä, Aurinko tuntui kaipaavan kosketusta. Tämä kirkas Arinko ei kaivannut Iltatuulta tai sen kosketusta , saati sitten sen apua.
Toisin oli Myrskylyhdyn laita. Iltatuulesta oli tuntunut hyvältä auttaa pieni Lyhty pystyyn ja nähdä, miten se tarvitsi häntä. Lyhty oli läsnä illan ja yön, silloin, kun Aurinko oli jo hylännyt metsän. Lyhty oli pieni, mutta siinä oli sopiva välähdys Auringosta. Ja se oli paikalla silloin, kun oli pimeää. Se lämmitti ja valaisi ja toi väriä ympärilleen silloin, kun mahtava Aurinko ei sitä tehnyt.
Auringon voima oli itsestäänselvää, Myrskylyhty taas ponnisteli valonsa eteen. Vaikka Lyhty olikin sammutettuna sisällä, Iltatuuli pystyi yhä kuvittelemaan sen lämpimän hohteen käsiään vasten. Lasikupu oli polttanut Iltatuulen sormea, sormessa näkyi hento, punainen hohde. Iltatuuli hymyili hiljaa katsellessaan sormeaan.
Miltä tuntuisi koskettaa Liekkiä?
Todennäköisesti se polttaisi, mutta Iltatuuli eii ollut varma asiasta. Ehkä Iltatuuli voisi laannuttaa Liekin raivoa, viilentää sen hehkua. Ehkä Iltatuuli voisi rikkoa lasikuvun kokonaan, ja vapauttaa Liekin sieltä. Mutta mitä jos Liekki sammuisi ilman kupunsa suojaa? Iltatuuli makasi hiljaa oksanhaarassa tuijottaen taivaalle miettivänä. Pian se nukahti.

Vanhus heräsi puistattavaan tunteeseen. Ne olivat lähellä. Ikkunan takana hämärsi, mies kiirehti sytyttämään valoja. Vaimo makasi yhä sängyllä. Kasvot sinersivät jo, vartalo tuntui kylmältä kaikkialta muualta, paitsi siitä, missä vanhuksen käsi oli levännyt.
Kynttilöiden punertava valo sai kasvot hieman luonnollisemman värisiksi. Vanhuksen käsi vapisi, kun hän sytytti kynttilöitä. Niitä piti olla paljon. Joka puolella huonetta, että
ne pysyisivät loitolla. Yö oli taas tulossa, ja kyllähän mies tiesi, mitä Yö toi aina mukanaan. Varjoja. Niitä ei saanut muodostua yhteenkään nurkkaan. Yksittäinen varjo olisi voinut levittäytyä ties kuinka suureksi.
Hän kaatoi Myrskylyhtyyn öljyä. Sitten hän ruuvasi sitä hieman auki, ja nosti kuvun sytyttääkseen valon. Liekki näytti niin kituliaalta ja pieneltä. Veikö hän lyhtyä turhaan pimeään? Pystyikö sen heikko valo pysäyttämään ainoatakaan varjoa?
Tuskinpa. Mutta ei lyhdystä sisälläkään hyötyä olisi. Päinvastoin, se sotkisi tarkkaan harkitun kokonaisuuden. Sama se, suorittiko se epätoivoista tehtäväänsä pimeässä vai valossa. Mennyttä se joka tapauksessa oli. Tuo haljennut kupu ei enää kauaa kestäisi. Olisiko parempi poistaa haljennut puolikas pois? Vanhus päätti antaa sen jäädä.
Hän raotti taas varovasti ovea ja työnsi Lyhdyn edellään pimeään. Hän tunsi, miten jokin suhahti hänen läheltään. Hän kuuli ivanaurun, kuiskaavan ja käheän. Hän avasi kuitenkin oven niin auki kuin sai. Pimeään maahan levisi keltainen valojuova. Lyhdyn valo näytti niin kelmeältä. Vanhuksen käsi vapisi, liekki värisi entistä enemmän. Hän yritti pysyä tyynenä ja uhmakkaana. Hän ei näyttäisi pelkoaan. Hän pamautti lyhdyn kivelle ja juoksi sisälle paiskaten oven kiinni.
Vuoteen ympärillä olevista seitsemästä kynttilästä yksi oli sammunut. Vanhus sytytti sen käyttäen toista kynttilää apunaan.
Oliko joku niistä sisällä? Kynttilä, jolla hän oli sammuneen sytyttänyt, sammui savuten, vanhus värisi. Kynttilöiden määrä oli tarkkaan harkittu. Pyhä luku kyllä suojelisi heitä niiltä. Mikään paha ei voisi asettua huoneeseen, jossa olisi kolme kertaa seitsemän valkoista kynttilää.
Vanhus ei huomannut, että kolme kynttilää oli sammunut. Vaimon kasvoilla karehti hymy. Mies ei huomannut sitäkään. Eikä hän huomannut peiton alla liikahtavaa sormea. Hän asettui vain istumaan vuoteen viereen, tuijottaen synkkänä ja uhmakkaana ulos ikkunasta.

Lyhty vapisi pimeässä. Ehkä Iltatuuli ei tulisikaan tänä yönä. Lyhty huokaisi, ja sen huokaisu sai liekin läpättämään. Läheisessä pensaassa kahisi. Vaikka Myrskylyhty tiesi jo vastauksen, se kuiskasi pelokkaalla äänellä kysymyksen. Iltatuulen ääni ei sieltä vastannut. Lyhty teki kaikkensa saadakseen liekkinsä näyttämään mahdollisimman suurelta, mutta tunsi sen turhaksi. Lähistöllä kahisteli yksi niistä.
Kähisevä ivanauru sai liekin hetkeksi vetäytymään pienemmäksi, mutta Myrskylyhty ei unohtanut tehtäväänsä. Se päätti seistä loppuun asti ja tehdä kaikkensa pitääkseen varjot poissa, huolimatta uudesta halkeamasta lasikuvussa. Nauru lähestyi koko ajan Myrskylyhtyä, joka oli varma, että öljy loppuisi aivan juuri, ja Varjo tulisi ja repisi Lyhdyn palasiksi.

Mitä, jos tuli pääsisi silloin vapaaksi, Myrskylyhty pohti pitäen samalla liekkiä niin suurena kuin vain pystyi. Pääsisikö se silloin kasvamaan, vai sammuisiko se heti pimeyteen? Voisiko Varjo tallata sen jalkoihinsa ja polkea sammuksiin, vai polttaisiko Liekki sen, kuten Iltatuulen sormelle oli käynyt? Myrskylyhty alkoi ikävöidä Iltatuulta. Se tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi ja avuttomaksi. Se alkoi hyräillä hiljakseen pitääkseen mielensä korkealla. Sen ääni värisi.

Iltatuuli laskeutui alas Koivun oksalta, jonne se oli palannut hoidettuaan kierroksensa metsässä. Se kuunteli Myrskylyhdyn hiljaista laulua yrittäen kuulla siitä omaa nimeään. Sanat olivat niin hiljaiset, ettei Iltatuuli voinut täysin niitä kuulla. Itse asiassa Iltatuuli ei ollut varma, oliko laulussa edes sanoja, vai hyräilikö Myrskylyhty muuten vain. Silti Iltatuuli oli hahmottavinaan itsensä laulussa, mutta se saattoi tietysti olla pelkkää kuvitelmaakin.
Myrskylyhdyn liekki näytti kirkkaammalta, kuin Iltatuuli oli muistanut. Se myös värisi enemmän kuin edellisenä yönä. Iltatuuli kokosi rohkeutta mennä liekin juurelle nukkumaan, mutta se pelkäsi. Liekki näytti melkein yhtä voimakkaalta kuin Aurinko keskipäivän tienoilla.
Ehkä myrskylyhdyn heikkous oli samanlaista kuin Auringon, esitystä. Iltatuuli painoi katseensa maahan. Kummassakin, Auringossa ja Myrskylyhdyssä, asui sama Liekki. Liekki ei voinut tarvita ketään.
Iltatuuli vilkaisi Lyhtyä.
Aivan kuin se olisi sammumassa, se tajusi ja ryömi hiljaa oksallaan lähemmäs. Silloin Iltatuuli tajusi, että Liekin ympärillä kierteli Varjo. Iltatuulta puistatti. Myrskylyhdyn liekki vapisi yhä voimakkaammin. Välillä se todella oli yhtä kirkas kuin keskipäivän Aurinko, mutta yhtäkkiä sitä tuskin huomasi. Jokin on pielessä, Iltatuuli tajusi.

Sisällä talossa mies jatkoi tuijotustaan. Vaimon kasvoissa oli jotain outoa. Aivan kuin niille olisi ilmestynyt hymy. Tämä hymy ei ollut miellyttävä, ei sellainen kuin vanhus muisti. Tämä oli kova ja kuollut...
Mies ravisteli päätään.
Hänen rakkaansa ei kuolisi. Varjot eivät saisi häntä, siitä hän piti huolen. Mutta mitä, jos veisivät sittenkin? Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Ei saa luovuttaa, hän hoki itsekseen. Pitää pysyä lujana. Hän katseli vaimonsa kasvoja etsien niistä jotain rohkaisevaa, mutta jähmettynyt hymy alkoi oikeastaan pelottaa häntä. Silmäluomet olivat painuneet kiinni, mutta näyttivät silti siltä, kuin niiden raosta pilkistäisi kaksi mustaa silmää. Kaksi kuollutta silmää.
Oliko hän valehdellut koko ajan itselleen? Oliko todella liian myöhäistä? Oliko tuo sängyllä makaava nainen hänen rakkaansa? Jos ei, niin
mikä? Totuus alkoi valjeta miehelle.
Kynttilät läpättivät vuoteen ympärillä. Ikkunasta näkyi, miten
ne suhahtelivat ulkona pimeässä. Myrskylyhdyn heikko kajo näkyi yhä, mutta se muuttui koko ajan heikommaksi. Vanhusta puistatti. Hän laski kätensä ruumiin päälle. Joku tarttui siihen. Hän ei katsonut kättä, vaan riuhtaisi omansa pois tyhjältä peitolta ja ponkaisi toiseen päähän huonetta huudahtaen kauhusta.
Peitto lennähti vaimon kasvoille, mutta jalkopäästä vuode näytti tyhjenevän. Tyhjyys eteni lopulta tyynylle asti, ja mies näki, miten harmaat hiukset hajosivat tomuksi. Kynttilät lepattivat entistä voimakkaammin, vanhus tunsi olallaan kevyen kosketuksen ja kuuli jonkun kuiskaavan nimeään. Hän sulki silmänsä, ojensi kätensä kynttilää kohti, ja löi kynttilänjalan kumoon vuoteelle. Hän tarttui olkapäällään yhä lepäävään käteen ja kääntyi katsomaan Varjoa kasvoista kasvoihin.

Myrskylyhty veteli viimeisiään. Sitä kiertävän Varjon kulkema ympyrä kävi koko ajan pienemmäksi, kehän ulkoreuna kaartoi joka kierroksella yhä lähempää. Äkkiä pimeästä syöksähti toinen varjo ja kaatoi Lyhdyn kumoon kiveä vasten. Kuului räsähdys, kun lasi särkyi. Liekki pimeni täysin, mutta Varjon käheä rääkäisy kertoi senkin olevan mennyttä.
Iltatuuli -Iltatuulihan pimeästä loikannut varjo oli- kumartui katsomaan huolestuneena kivenkoloon, ja työnsi hiuksiinsa tarttunutta kuivaa koivunoksaa koloon sisälle. Vain hiljainen rätinä kertoi Liekin yhä olevan elossa. Iltatuuli huokaisi helpotuksesta, kun pieni kipinä alkoi kiivetä pitkin oksaa ylöspäin, ensin hiljaa, mutta koko ajan voimistuen. Lopulta oksassa paloi selvä liekki, joka alkoi muotoutua pieneksi, mutta kirkkaana loistavaksi hahmoksi.
Iltatuuli katsoi vierestä ojentaen epävarmana kättään Liekkiä kohti. Liekki nauroi ja tarttui Iltatuulen käteen onnellisena. Tällä kertaa kosketus ei polttanut Iltatuulen kättä kipeästi. Liekin kosketus poltti suloisesti levittäen lämpöä Iltatuulen sisälle, josta se säteili eteenpäin.

Vanhus katsoi nyt tyynesti olentoa, joka rimpuili kirkuen hänen otteessaan. Kuiva olkipatja oli syttynyt nopeasti, tuli oli jo levinnyt verhoihin, mattoon ja muutamaan huonekaluun. Talo oli tulessa. Miehen katseessa oli nyt päättäväisyyttä. Saattoi olla liian myöhäistä, mutta Varjo ei pääsisi häntä pakoon. Jos oli pakko, hän vaikka polttaisi itsensä Varjon kanssa. Pääasia, että Varjo ei voittaisi.
Tuli levisi jatkuvasti eteenpäin, ovi oli jo liekeissä.
Enää ei olisi tietä ulos. Vanhus piteli tiukasti kiinni rimpuilevasta olennosta. Tämä alkoi haihtua mustaksi nokea muistuttavaksi pilveksi. Kun viimeinen tomunhiven oli pudonnut palavalle lattialle, vanhus juoksi ovelle. Käteen sattui. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sai juostua pihalle.
Vaatteisiin ei ollut ehtinyt tarttua tulta. Hän jäi hetkeksi maahan huohottamaan, mutta kääntyi sitten katsomaan palavaa taloaan. Yksikään varjo ei enää hiipinyt ympärillä. Vanhus nauroi.

Vanhuksen takana näkyi voimistuva punainen kajo. Aurinko oli nousemassa metsän takaa. Mutta vain Koivu tiesi, että muuallakin metsässä oli hento, lämmin loimotus. Siellä kulkivat Liekki ja Iltatuuli, eikä yksikään yön pahansuopa olento halunnut heitä seurata.
Iltatuuli nautti Liekin lämpimästä kosketuksesta kädessään, ja Liekki nautti viilentävästä tunteesta, joka levisi puolestaan Iltatuulen kädestä. Kumpikin oli onnellisempi kuin koskaan ennen.


Palvoit ruumista, vaikka henki oli poissa
Valvoit yösi tyhjän kuoren äärellä
yrittäen pitää loitolla varjoja,
jotka olivatkin tyhjässä kuoressa

Vihasit kuortani, niin minäkin.
Vihasi päästi Liekin ulos
Nyt olen vapaa, matkalla pois
saan laulaa Iltatuulen kanssa

Sinä jäit, minä lähdin
jäit katsomaan palavaa taloasi
minä en jäänyt sirpaleideni ääreen
Vaan laulan Iltatuulen kanssa