Karin katseli taivaalta leijailevia lumihiutaleita. Kaikki oli valkoista. Taivas oli valkea, ellei sitten suorastaan vaaleanharmaa. Ennen niin vihreä metsä oli nyt valkea. Pihamaa oli valkea. Taivaalta pihalle ja metsään satava lumi oli aivan valkeaa.

 Karinia puistatti. Hän ei pitänyt talven värittömyydestä. Illatkin olivat niin pimeitä nyt. Oli vasta joulukuun alku, mutta Karin ikävöi jo kesää ja sen tuoksuja.

 Hän oli vasta seitsemän, mutta hyvin hiljainen ja vakava lapsi. Ehkä se johtui hänen sairastelustaan pienempänä. Hänen vanhempansa eivät olleet koskaan erityisen läheisiä, siksi hänen veljensä luki kirjojaan Karinin vieressä kun tämä ei päässyt ulos. Ehkä kirjojen lukeminen teki sen.

 Karinin huoneen seinät olivat myös valkoiset. Erityisesti talvella ne tuntuivat menettäneen vähäisetkin vaaleanpunaisen sävynsä. Peitto oli vaaleansininen, mikä lisäsi huoneen ankeutta entisestään. Oli kylmä.
 Karin otti vesivärit esille ja alkoi piirtää paperille vihreää puuta. Taivaalle hän alkoi vedellä vaaleanpunaisia viivoja. Hetkellisen innostuksen lopahdettua hän jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Oli taas harmaata.
 

 Ikkuna natisi. Tuntui, kuin tuuli olisi koputtanut siihen. Eihän tuuli koputa, Karin naurahti itsekseen. Sen verran hänkin tiesi. Tuuli ei koputtanut. Se tuli minne tahtoi. Jos sitä yritti estää, se vain suuttui. Karin avasi ikkunan.

 Hän katseli tuulen liehuttamia sinisiä verhoja. Hän katseli lumihiutaleita jotka laskeutuivat nyt hänen pöydälleen keveästi tanssahdellen. Niitä tuli loputtomasti. Karin ei katsonut kuinka ne sulivat. Lumi ei sula, hän ajatteli. Se tanssii. Pöydälle ilmestyvät, pienet lammikot eivät olleet lunta. Ihan kuin mummi hautajaisissa. Se ei ollut mummi. Mummi tanssi jossain muualla. Arkussa makasi vain kuori.Ihan kuin sulanut hiutale.

 Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisen kuiskauksen. Onko täällä sinusta liian hämärää? lempeä ääni kysyi. Karin nyökkäsi hiljaa. Aivan kuin lumi nauraisi, hän ajatteli katsoessaan hiutaleita.

 Mikset maalaa meitä kauniimmiksi? ääni jatkoi. Karin pyöräytti hämmästyneenä sivellintään keltaisessa värissä. Sitten hän kosketti siveltimellä ikkunasta tulevaa lumipyörrettä. Hiutaleet saivat iloisen keltaisen värin. Ihan kuin sataisi kultaa, Karin ajatteli. Sitten hän puhdisti sivellintään vesimukissa ja otti siveltimenkärkeen punaista.

 Lumihiutaleet näyttivät ihan ruusunlehdiltä punaisina leijaillessaan. Kun väri alkoi loppua siveltimestä hiutaleet saivat vaaleanpunaisen värin. Ne toivat mieleen kirjan kuvat kirsikankukista Japanissa. Siellä taivas oli sininen. Karin vaihtoi väriä kirkkaansiniseen.

 Hetken siniset ja vaaleanpunaiset hiutaleet sekoittuivat keskenään. Se oli kaunista. Liilaa. Vaaleanpunaiset hiutaleet olivat jo kadonneet kun Karin lisäsi siniseen siveltimeen hieman punaista. Hän katseli, kuinka violetti väri muuttui asteittain punaiseksi. Lopulta hiutaleet näyttivät melkein veripisaroilta. Karinia puistatti. Hän puhdisti siveltimen ja sekoitti itselleen vihreää.

 Vihreä on punaisen vastaväri, Karin muisti. Vihreästä tuli kauniin kirkasta. Samanlaista kuin ruoho kesäisessä auringossa. Punainen katosi. Karin nauroi katsellessaan vihreää sadetta.

 Ovi kolahti. Äiti kurkisti sisään ja lumous haihtui. Karin katsoi syyllisenä äitiä tämän kysyessä mitä Karin oikein teki. Karin tuijotti hiljaa hieman äidin ohi. Ei lumihiutaleita voi maalata, ei äiti usko.

 -En mitään, Karin sanoi vaisusti. Äiti katsoi häntä huolestuneena mutta sulki oven ja lähti huoneesta. Hän ei huomannut että Karin itki. Katsoi pöytää ja itki. Pöydällä oli likaisenruskea lammikko. Lumihiutaleet olivat kuolleet.