Puutarhassa, suurten ruusupensaiden alla, kasvoi pieni ruusu. Sillä ei ollut vielä kukkaa, joten se ensimmäisenä päivänään maan pinnalla päätti avata nuppunsa. Suuret, punaiset pensasruusut kuitenkin nauroivat nupun väriä, se oli hennon valkoinen. Vähitellen punaiset ruusut yksinkertaisesti hylkäsivät pienen ruusun.
Kun se valitti päivän kuumuutta toiset kukat pudistelivat päitään paheksuvasti ja sanoivat sen johtuvan ruusun väristä. Kun sade pudotti valkean ruusun terälehtiä, pensasruusut hymähtelivät ja neuvoivat sitä kasvamaan kiinni pensaaseen jos suojaa halusi.
 Vähitellen pieni valkea ruusu alistui uskomaan olevansa vääränlainen. Se masentui niin, että pudotti terälehtensä ja varsi painui kasaan murheiden alla. Vain sen piikit jäivät näkyviin kun lehdetkin irtosivat varresta.
 Pensasruusut surkuttelivat sen kohtaloa, joku jopa välillä yritti ojentaa oksiaan suojaamaan sitä kovalta sateelta, mutta valkea ruusu ei enää jaksanut välittää. Se kohenteli piikkejään ja vetäytyi niin lähelle maan multaa kuin vain voi. Vähitellen muut kukat unohtivat sen, tai oikeastaan kieltäytyivät muistamasta sitä enää.
 Eräänä päivänä kuitenkin iski leuto kesäsade. Pienet, miltei sumunohuet pisarat hyväilivät kukan lehtiä kevyesti. Ruusu ilahtui niin, että alkoi taas tehdä kukkaa. Se oli aluksi yllättävän vaikeaa, olihan se miltei koko elämänsä ollut vain vartta ja piikkejä. Sille ilmestyi muutaman päivän päästä pieni nuppu ja kukka pohti vakavasti, avaisiko sen.
 Ruusun pohdinnat keskeytyivät kun Puutarhuri tuli puutarhaan kävelemään. Hän oli aikeissa repiä rikkaruohot pensasruusujen juurelta ja jo tarttui valkeaan ruusuun, kun tunsi sen piikit ensin kädessään, ja tarkemmin katsottuaan näki pienen nupun kurkistavan varren päästä.
 Ruusu painoi päänsä alemmas peloissaan ja yritti kätkeä nuppuaan, mutta liian myöhään; Puutarhuri alkoi irrotella kukkaa muiden ruusujen juurten seasta. Ruusu päästi äänettömän tuskanhuudon kun lapio iski sen juurten säikeitä poikki.
 Samaan aikaan sisällä, Puutarhurin talossa, makasi Puutarhurin Poika sairaana tuijottaen seinää. Hän oli ollut jo pitkään kävelykyvytön ja liian kipeä poistuakseen huoneesta, joten hän oli alkanut masentua ja luopunut ajatuksesta, että voisi vielä ulos mennä. Poika oli perinyt Puutarhurilta rakkauden kasveja kohtaan, joten ajatus sisälläolosta sai hänet miltei itkemään harmista.
 Kun poika pohti synkkää tulevaisuuttaan peiton alla, Puutarhuri tuli hänen ovelleen varovasti koputtaen. Poika ei vastannut, joten Puutarhuri päätti tulla sisään.
 ”Toin sinulle jotain”, hän sanoi lempeästi. Poika käänsi päänsä ja vilkaisi isänsä käteen.
”Minulleko?” hän kysyi hämillään. Isä nyökkäsi.
 Puutarhurilla oli kädessään pieni, vaaleanvihreä kahvikuppi, jossa oli pikkuinen, nupullaan oleva ruusu. Poika hymähti itsekseen kun isä laski kupin yöpöydälleen, mutta päätti jatkaa seinään tuijotustaan. Puutarhuri huokaisi ja poistui huoneesta.
 Jäätyään yksin huoneeseen Poika katseli kukkaa tarkasti. Ei se erityisen kaunis ollut, mutta ehkä se vielä sellaiseksi kehittyisi hyvällä hoidolla. Se näytti kuitenkin pelkäävän, joten Poika kuiskasi hiljaa: Älä pelkää.
 Kukka ojensi varttaan hämillään ja veti piikkejään aavistuksen verran sisäänpäin. Poika hymyili sille ystävällisesti. kastoi sormensa yöpöydällä olevaan vesilasiin ja alkoi sivellä ruusua sormellaan. Ruusu kyyristyi hieman, mutta oli silti helpottunut. Ei kai tässä voi enempää sattua kuin äskenkään, se ajatteli.
 Illalla, kun huone hämärtyi, ruusu jäi katselemaan nukkuvaa Poikaa ja se tajusi olevansa vihdoin turvassa. Tulipunaiset pensasruusut tuuheine lehtineen -ja välinpitämättömyyksineen- olivat jääneet ulos, vain pieni valkea ruusu oli päässyt Pojan yöpöydälle vihreään kahvikuppiin.
 Näihin ajatuksiin ruusu nukahti. Se lepäsi Pojan hengitystä kuunnellen, kunnes aamuaurinko kutitteli säteillään verhojen lomasta huoneen nukkujia.
 Poika käännähti katsomaan pientä ruusua ja naurahti onnessaan; pienestä nupusta oli kasvanut kaunis, valkea kukka! Ulkona luritteli kai mustarastas. Poika katsahti ulos. Oli kaunista.

Omistettu rakkaalle Markolleni!