Sade. Se pieksää puita ja maata ja saa kosket kuohumaan. Sepuhuu rajusti metsän eläimille tuhoamalla niiden pesiä, ja raatelee maaperää. Se lyö viljan ja heinän maahan, jos ei pidä varaansa. Se kuluttaa kalliosta pintaa vuosituhanten kuluessa, ja raapii sen entisen loiston ja jylhyyden kasaksi hiekkaa.
 Se herättää keväällä luonnon elämään ja sulattaa maan alla kalvavan roudan rohkaisten syvällä uinuvaa vehreyttä nousemaan pintaan. Se hyväilee kevyesti hiirenkorvilla odottavia koivun lehtiä saaden ne humisemaan ilosta. Se tasoittaa kuivana pöllyävän savitien ja tekee maasta pehmeän ja kuohkean. Se saa sammalet kestämään niiden ylitse kulkevia askeleita. Se on monille toivon symboli. Se on sade.
 Kun katsot harmaata kaupunkia, ja mittailet katseellasi märkää katua, saatat huomata polkupyörällään polkevan, suuren, mustan sateenvarjon kanssa kamppailevan, pienen, harmaan olennon.
 Hetken aikaa tuuli on lempeämpi, olento pääsee eteenpäin ja ehtii huokaista helpotuksesta. Mutta sitten navakka tuulenpuuska sieppaa hänet mukaansa, kaataa koko pyörän kumoon, ja kääntää mustan sateenvarjon ylösalaisin. Heikolla äänellä kuuluva sadatteluryöppy seuraa katua myöten pakenevaa varjonraatoa. Olento puuskuttaa pienenä ja väsyneenä ryömiessään suhteessa valtavan polkupyöränsä alta ja jää hetkeksi istumaan jalkakäytävää reunustavalle kiveykselle laukku sylissään. Se on Sade, josta aion nyt kertoa.
 En ole varsinaisesti hänen ystävänsä, mutta olen ollut hänen kanssaan samassa koulussa jo yksitoista vuotta. Muutin Lahdesta perheeni kanssa juuri ennen kolmatta luokkaa. Sade muutti samaan aikaan, ja päädyimme samaan kouluun Mäntyharjun ala-asteelle. Nyt käymme samaa lukiota Mikkelissä. Pitkäaikaisen hyvänpäiväntuttavuutemme tähden otin oikeudeksi kertoa hänen elämänsä ehkä tärkeimmästä muutoksesta.
 Hän oli koko sen ajan kun olin hänet tuntenut vihannut sadetta. Hän vihasi nimeään ja kaikkia siitä väännetyjä nokkeluuksia. Hän vihasi "Why does it always rain on me"-kappaletta. Hän vihasi maantiedontunneilla häneen kohdistettuja huvittuneita katseita.
Hänen perheensä on halunnut aina asua kaupungin ulkopuolella omakotitalossa ja uskoisin tämän vaikuttavan hänen inhoonsa valtavasti. Ohimennen mainitakseni, oikeastaan kadehdin häntä. Itse olin aina asunut keskellä kaupunkia ankean harmaassa kerrostalossa. Lapsuudessani asuimme rivitalossa, mutta sekin oli melko lähellä keskustaa. Autojen meteliltä ei päässyt mitenkään pakoon, ja koska olen herkkäuninen, se suorastaan paistoi minusta. Ja paistaa edelleen.
 Mutta palatakseni Sateen tarinaan, minun täytyy kuvailla häntä ensin hieman luonteena.
 Hän oli avoin ja herkkä henkilö, joka harrasti savitöitä. Hän ei ollut kai erityisen taitava, mutta hänen harmaat silmänsä loistivat aina kun hän sai käsiinsä minusta iljettävän savikimpaleen ja sai antaa sille hahmon. Kädet eivät ehkä tavoittaneet täydellistä muotoa, mutta tarinan saattoi valmiista työstä aistia.
 Mielipiteet olivat ehkä hieman naiivit ja perustelemattomat ja kokemuksesta saatoin tietää hänen kielellisten kykyjensä olevan melko mitättömät. Jokainen ainepaperi oli täynnä punakynäjälkiä ja huomautuksia. Hänen yleensä niin hilpeä olemuksensa synkistyi heti kun hän avasi laukkunsa pohjalla myttääntyneen aineensa seuraavana päivänä. Mutta jos hänen olemuksensa synkistyi nopeasti, se myös kirkastui yhtä äkkiä.
 Oli melko huvittavaa nähdä, miten hän saattoi ensin täydelliseltä vaikuttaneen masennuskohtauksen jälkeen nauraa taas elämäniloa hersyen.
 Mutta tämä muuttui. Eräänä päivänä hän ei tullutkaan kouluun. Kun yritimme kysellä välillä opettajilta, mitä oli tapahtunut, nämä vain katsoivat meihin vihaisesti. Kului viikko. Kului toinen. Tuli syysloma.
 Syysloman jälkeisen viikon tiistaina Sade tuli autokyydillä silmät tummien varjojen kehystämänä. Oli aurinkoinen ilma, mutta Sade oli synkempi kuin mustinkaan siihen mennessä edes fiktiivisessä kirjallisuudessa vastaan tullut myrsky.
 Hän käveli haparoiden ja katse oli lasittunut jonnekin kaukaisuuteen. Päässään hänellä oli koko ajan kirjava hiippapipo, joka muodosti ironisen vastakohdan hänen kasvojensa riutuneisuudelle. Hiukset pysyivät koko ajan visusti piilossa, eikä kukaan opettajista sanonut hänelle siitä mitään. Etenkin naisopettajat suuntasivat aina käytävällä ohi kulkiessaan häneen myötätuntoisia katseita. Tuntitehtävien aikana kaikki kyselivät häneltä koko ajan, tarvitsiko hän apua. Hän katsoi aina tällöin puhujaan vihaisesti ja uppoutui tuijottamaan kirjansa ohi pulpetin kantta.
 Eräänä päivänä ajattelin mennä hänen kanssaan syömään yhtä aikaa. Kysyin häneltä matkalla ruokalaan, sainko liittyä seuraan ja hän nyökkäsi hiljaa, ei suinkaan ilahtuneen ujon henkilön tavalla hiljaa, vaan välinpitämättömästi ja kylmällä tavalla hiljaa.
 Ruokalassa yritin pitää keskustelua ylipirteästi vireillä. En edes muista, mistä puhuin. Muistan vain tunnelman olleen kiusaantunut. Tunsin oloni kertakaikkisen typeräksi.
 Äkkiä koulumme uusin, innokas opettaja tuli ja käski Sadetta ottamaan piponsa pois. Sade pudisti päätään ja jatkoi uhmakkaasti syömistä. Opettaja riuhtaisi pipon pois -ja kiljaisi. Koko ruokala kääntyi katsomaan Sateen kaljua päälakea tämän irvistäessä vihaisesti opettajalle. Tämä haparoi hämillään tiehensä ja lykkäsi Sateen pipon tämän käteen ja mutisi anteeksipyynnön.
 Katsoin Sadetta kysyvästi ja yritin estää katsettani harhautumasta tämän päälakea koristavaan, kirkuvanpunaiseen arpeen. Tikit paistoivat irvokkaasti näyttäen vihaisilta ja vahingoittamishaluisilta.
 Lopun ruokatunnista oli aivan hiljaista ja olimme varmasti molemmat helpottuneita huomatessamme tunnin alkavan pian. Kello soi kiiruhtaen väsyneitä opiskelijoita tunneille.
 Terveystiedon tunti. Hajamielisen oloinen miesopettaja selitti syöpää aiheuttavista tekijöistä ja Sade katsoi poispäin mitäänsanomattoman näköisenä. Ulkona oli harmaata, oli ollut koko päivän, mutta ei satanut. Pilvet vain uhkailivat maata sateella, mutta vaikka kasvit kuinka niitä kohti kurottelivat, ne eivät saaneet vettä.
 Äkkiä koko luokka terästäytyi kun luokan takaa kuului äänekäs naurunpyrskähdys. Eräs motoristipoika nauroi taululla olevalle kuvalle leukemian kaljuuttamasta naisesta. Kaikki katsoivat paheksuvasti hänen lapsellista nauruaan, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Ei kukaan, paitsi Sade. Hän juoksi luokasta ulos jättäen laukkunsa paikalleen.
 Hämmentynyt opettaja ei tiennyt, mitä tehdä, joten hän mutisi jotain Sateen pikaisesta paluusta ja käski äsken nauraneen pojan pois tunnilta. Laukku jäi pöydälle repsottamaan auki kuolleen näköisenä. Laukussa ollut lääkepaketti valui pöydälle ja nökötti siinä koko tunnin yksinäisenä.
 Päästessämme tunnilta nappasin Sateen laukun, työnsin lääkepaketin sinne takaisin ja lähdin etsimään Sadetta. Huomasin, että hänen pyöränsä ei ollut paikallaan. Lähdin juoksemaan pahinta aavistellen siihen suuntaan, mihin Sade joka päivä koulun jälkeen meni. Tummana laahaava taivas vain lisäsi ahdistustani ja laukku alkoi painaa todella paljon.
 Syrjäisen savitien pientareella näin tutun polkupyörän kaatuneena puolittain ojaan. Heitin laukut syrjään ja aloin haravoida ojan piennarta katseellani. Pieni, harmaa olento makasi maassa käsi kammottavalla tavalla retkottaen. Se oli Sade.
 Polvistuin maahan ja tartuin hänen kylmään käteensä sitä ravistellen, siitä samalla pulssia etsien. Kirkuvan värinen pipo irvisti minulle harmaasta maasta ja sanoi minulle etsimisen olevan turhaa. Punainen arpi päässä ammotti kivuliaan näköisenä. Jatkoin elonmerkkien etsimistä tuskin itsekään tietäen, mitä tein. Purin huultani.
 Juuri kun olin luopumassa toivosta tunsin kevyen värähdyksen kohmeisten sormieni alla. Ravistelin Sadetta entistä voimakkaammin ja huusin hänen nimeään. Harmaat silmäluomet värähtivät heikosti ja jatkoin hieman toiveikkaampana. Silmäni kostuivat pelosta kuullessani hengityksen hiljenevän vähitellen.
 Kyynel tipahti hänen poskelleen. Toinen. Kolmas. Katsoin hämmästyksissäni ylöspäin ja näin pienen, viileän pisaran valuvan alas pilvistä. Useammat pisarat seurasivat sitä. Satoi. Sateen hengitys alkoi muuttua voimakkaammaksi ja pian hän avasi silmänsä yskien kivulloisesti. Kädelleni, joka piteli hänen leukaansa, tipahti pieni, punainen pisara, mutta en välittänyt siitä. Sade hengitti. Hän oli hereillä.
 Pisarat valuivat kasvoillemme ja suljin silmäni puristaen Sateen kylmää vartaloa rintaani vasten. Hän eli! Muu ei merkinnyt mitään. Näin jälkeenpäin sanottuna tämä voi kuulostaa järjettömältä, mutta nauroin Sateen kanssa ääneen kyyneleet vielä silmissäni.
 

 Seuraavana keväänä Sade kuoli. Surin, mutten kuitenkaan masentunut. Hänessä oli syksyllä tapahtunut niin merkittävä muutos, että uskon hänen olevan nyt onnellinen. Hän ei olisi voinut kuolla ennen tätä tapahtumaa.
 Nyt hän lepää haudassaan. Lasken käsistäni kukat kiven juureen ja kuuntelen uhoavaa taivasta. Pisaroita alkaa putoilla janoisille kukille. Koivut työntävät hiirenkorvia maistamaan elämää.
 Ensimmäinen kevätsade.

Omistettu kaimalleni, omalle kevätsateelleni!