Maa henkäilee onnellisena aamuisessa auringonpaisteessa rohkaisten ujoja ruohonkorsia nousemaan auringonvaloon. Nouskaa vain, herätkää, puut kuiskaavat keveän tuulenvireen hyväillessä niiden oksia, nouskaa ja eläkää! Kukat availevat uneliaasti nuppujaan ja juovat kastepisaroita juurillaan kuunnellen ujoina hyönteisten siipien lähestyviä ääniä. Kolostaan uskaltautunut ruskea metsäjänis nuuhkii varovaisena ilmaa, ja rohkaistuttuaan alkaa tyytyväisesti rouskuttaa voikukan lehteä.
Polkupyörän vaimea ratina rikkoo hiljaisuuden, kun pitkänhuiskea, vaaleahiuksinen mies polkee aukealle. Pyörän runko kolahtaa vasten koivua ja jää siihen nojalleen. Mies loikkaa ketterästi pyöränsä yli ja alkaa katsella kukkia. Silloin tällöin hän noukkii yhden kukan, tutkailee sitä hetken ja selattuaan kasvikirjaa laittaa kukan sanomalehtipaperin väliin jatkaen etsimistään. Mies kuljeksii näin jonkin aikaa, mutta tovia myöhemmin hän istahtaa puun alle, ja alkaa tehdä kasveista muistiinpanoja. Kulmat ovat painuneet miettivään ryppyyn; kynä liikkuu suorastaan kuumeisesti lehtiön sivuilla.
”Mitäpä teet, Toivo?” Mies hätkähtää ja kääntyy. Takana seisoo nuorehko nainen, jolla on lyhyet, maantienväriset hiukset. Silmillä on mustat lasit ja hän taluttaa tummaa, luppakorvaista koiraa.
”Mä opiskelen kasvitiedettä ja tämä on tällainen harrastus”, mies selittää hämmästyksestä toettuaan.
” Mä ihan vain lenkkeilytän Watsonia. Tai Watson lenkkeilyttää mua, miten vaan. Mutta selitähän vielä, mitä teit. Tuntuu, että ihmisten on tavattoman vaikeaa ymmärtää mikä ero on sanoa 'tällaista' sellaiselle, joka näkee, ja sellaiselle joka ei näe”. Ääni on tyyni, mutta lauseen sisältämä harmi kuuluu selvästi.
”Sori hirveesti, mä teen siis kasvistoo. Vähän siis etsin. Kasvit on aina kiinnostanu mua. Huh, mikä toi oli?” Toivo säpsähää ja vilkaisee olkansa yli.
”Orava se vain oli. Ihan rauhassa nyt vaan”, Terhi nauraa. Toivo katsoo Terhiin tutkivana.
”Mistä sää sen huomasit? Tarkoitan...” Toivo vilkaisee koivun runkoa kapuavaan oravaan ja siirtää taas katseensa Terhiin. Tämä ottaa lasinsa pois ja kohdistaa kasvonsa Toivoon. Toivo ei voi olla hätkähtämättä nähdessään molempien silmien yli juoksevan, ruman arven ja aavistuksen sisäänpäin painuvat, suljetut silmäluomet.
”Luuletsä, ettei tähän oo jo ehtinyt tottua?” Terhi kysyy. Toivo sipaisee omia, ruskeita silmiään, ja asettaa hermostuneesti lasit takaisin nenälleen.
”Maailmassa on niin paljon muutakin kuin se, mitä näkee silmillään. Ennen tätä”, Terhi osoittaa silmiään, ”en  sitä ite huomannut. En nähny mitään ku en tiennyt, mitä näkeminen on. Katohan tonne, uskaltautuiko se jänis esiin?” Toivo vilkaisee Terhin käden osoittamaan suuntaan. Totta, pieni, ruskea kaniini kurkisteli uteliaana pensaiden lomasta ja Toivon katseen nähtyään se katosi taas.
”Taidanpa tajuta mitä ajat takaa”. Toivo vilkaisee kasvioonsa ja alkaa tutkia tarkemmin metsäkurjenpolvea.
Geranium Sylvaticum, lukee siistillä käsialalla kasvia peittävän, kääreliinamaisen sanomalehden sivun päällä. Kukan lilat terälehdet ovat alkaneet veltostua. Silti terälehtien hennot suonet kimaltavat aavistuksen verran auringonvalossa ja lehtien reunojen säännöllisyys saa Toivon hengähtämään ihastuksesta.
”Onpa kaunis.” Toivo ojentaa kukan Terhille, joka ottaa sen varovaisesti käteensä ja sivelee lehteä hellästi.
”Niin on”, Terhi hymyilee. Mustat lasit ovat taas hänen silmillään.
Ruskea jänis ryömii kolostaan ja alkaa narskuttaa toista voikukan lehteä. Orava häärii puussa tuskin tietäen itsekään mitä tekee.