perjantai, 23. syyskuu 2016

Ne muut

Luovan kirjoittamisen läksy. Tehtävänantona analyyttinen essee pahuudesta.

 

Jokainen kykee pahoihin tekoihin. Sen näyttää jo Milgramin kuuluisa tottelevaisuuskoe, jossa normaalit, mukavat ihmiset ovat valmiita antamaan toiselle tappavan sähköiskun. Tai Stanfordin vankilakoe, jossa valta sokaisee vartijoiksi asetetut ihmiset, ja heistä tulee sadistisia kiduttajia.

 

Mutta jotenkin silti haluamme ulkoistaa pahuuden. Se on kuitenkin niiden psykopaattien, narsistien ja äärijärjestöjen juttu. Epävakaiden. Ei normaalien ihmisten, sellaisten kuin sinä ja minä.

 

Pahuutta voi toteuttaa etäännyttämällä itsensä toisesta. Etäännyttäminen tapahtuu kieltämällä toisen ihmisyys. Kieltämällä empatia. Tämä yhdistetään usein psykopatiaan, vaikka todellisuudessa kaikki tekevät sitä jossain määrin.

 

Kun tavallinen ihminen repsahtaa tekemään jotain, mikä kirjoittamattomassa laissamme on määritelty pahaksi, alamme etsiä syitä freudilaisittain vaikeasta lapsuudesta. Tunnevammaisuudesta. Tekijän epävarmuuksista.

 

Freudin mukaan inhoamme muissa asioita, joita inhoamme itsessämme. Samaa sanovat myös monet tarhatädit.

 

Friedrich Nietzschen mukaan koko moraalikäsityksemme on heikkoutta, kyvyttömyyttä ottaa elämäämme ja arvojamme omiin käsiimme. Nietzschen Zarathustran mukaan hyvän voi löytää vain särkemällä sen, mitä pidämme hyvänä. Purkamalla arvot palasiksi, ja kokoavan ne omin käsin, jolloin kukaan muu ei niitä meille näytä.

 

Sekä Nietzsche että yleinen keittiöpsykologian harrastajisto yhdistävät pahuuden ja ymmärtämättömyyden toisiinsa. Ymmärtämättömyys synnyttää pelkoa, pelko synnyttää vihaa, ja viha pahuutta. Kun kohtaamme vihaamamme asiat, pääsemme niistä yli, ja emme enää tunne irrationaalista vihaa. Myös Freudin psykoanalyysin perustyökaluja oli selvittää, mikä alitajunnassamme pelottaa meitä, ja miksi.

 

Toisaalta, tilanteen ollessa päällä emme välttämättä haluakaan ensimmäisenä kohdella mielestämme väärässä olevaa -siis pahaa- osapuolta pelokkaana lapsena. Kun koemme jonkun olevan paha juuri nyt, emme halua ymmärtää, mikä on itse asiassa kaksinaismoraalinen keino irtisanoutua pahuuden leimasta omalla kohdallamme.

 

Kun joku on meille paha, me puolustaudumme. Puolustaudumme konkreettisesti sanoin ja joskus teoin, puolustaudumme henkisesti etäännyttämällä itsemme toisen oletetusta mielentilasta. Olemalla ymmärtämättä.

 

Vaikka normaalisti tiedämmekin, että toisella osapuolella on myös omat motiivinsa, ja hyvä tai paha ei ole absoluuttista. Emme halua kohdata tätä itsessämme. Asiaa voi ehkä pohtia tilanteen ollessa ohi. Kun taas on helpompi ajatella toisenkin olleen vain ihminen.

 

Kohtaamme pahuuden mieluiten olemalla ymmärtämättä. Leimaamalla sen irrationaaliseksi. Etääntymällä siitä. Viemällä siltä ihmisyyden.

torstai, 8. syyskuu 2016

Häpeän käsite

Luovan kirjoittamisen läksy. En ota mitään vastuuta.

 

Hillevi oli kyllä aavistanut, että hänen tyttöystävänsä raivostuisi. Mutta Kyllikin raivokkuus yllätti ja riitti melkein säikäyttämään Hillevin. Melkein.

 

”Mikä pakko sinun oli ollut mennä lavertelemaan meidän yksityisistä asioistamme lääkärille?” oli Kyllikki karjunut löytäessään eteisen pöydältä Hillevin selostuksen lääkärikäynnistään. Hillevi kuunteli vaiti.

 

Kyllikki jatkoi raivoamistaan ja solvaamistaan, heittipä jopa keittiön tuolin parvekkeelta. Hilleviä melkein hymyilytti. Hän oikeastaan säikähti tätä reaktiotaan. Eikö häntä pitäisi pelottaa? Eikö hänen pitäisi olla pahoillaan tyttöystävänsä puolesta, kun poliisit pian hakisivat tämän veljen? Mutta Hilleviä vain hymyilytti. Tämä tietysti raivostutti Kyllikkiä entistä enemmän.

 

Häpeä. Sitä kai Hillevin olisi pitänyt tuntea. Niinhän kotiväkivallan ja raiskausten uhrit yleensä sanoivat. Että hävetti liikaa, että voisi puhua asiasta. Hillevi oli kovasti yrittänyt hävetä. Oikeasti yrittänyt.

 

Mutta jokin ääni sanoi hänelle, ettei se ole hänen häpeänsä. Sitähän hänelle on koulusta asti tolkutettu. Että raiskaus on tekijän häpeä, ei uhrin. Hillevi tiesi tämän oikein hyvin, eikä oikein ymmärtänyt, miksi se häntä koskettaisi.

 

Kipua Hillevi oli toki tuntenut. Ja olihan se hieman noloa, ettei hänen pidätyskykynsä ollut toiminut kunnolla tapahtuneen jälkeen. Oli myös ollut noloa hävitä Kyllikin hontelolle veljelle kamppailussa, mutta Hillevin itsesuojeluvaisto oli varoittanut tätä vastustamasta aseellista henkilöä liian voimakkaasti.

 

Häpeän käsite ylipäänsä kiehtoi Hilleviä kovasti. Hän ei jotenkin ymmärtänyt sitä. Kaikesta aina sanottiin, ettei tarvitse hävetä. Ja kuitenkin ihmiset häpesivät. Vaikka heille sanottiin, ettei tarvitse.

 

Ehkä häpeä struktuurina olikin jokin salaliitto saada ihmiset välttämään tiettyjä käytösmalleja, jotka saattaisivat sotkea yhteiskunnan rauhan, ja kaikille vain uskoteltiin toisten tuntevan häpeää, jolloin hekin yrittäisivät. Ajatus hymyilytti Hilleviä. (Kyllikin riehunta kuului jostain kaukaa, Hillevi oli menettänyt kiinnostuksensa tähän jo aikaa sitten.)

 

Kyllikin veli oli kieltämättä raiskannut Hillevin. Vieläpä aika väkivaltaisesti. Tästä kuultuaan Kyllikki oli lyönyt Hilleviä, ja käskenyt tämän olla vaiti. Mustelmat eivät olleet erottuneet itse raiskaajan tekemistä, joten Hillevi ei ollut ilmiantanut tyttöystäväänsä lääkärille. Tätä Kyllikki ei toki tiennyt.

 

Hillevi havahtui ajatuksistaan. Jossain kuului hälytysajoneuvon sireenin ääni. Se ei ollut tulossa heille, mutta Kyllikin epätietoisuus huvitti häntä liikaa, että hän jaksaisi rauhoitella tätä.

 

Hän puki takin päälleen ja lähti kävelemään ovesta. Viimeisenä hän kääntyi ovella ja hymyili.

 

”Arvaa, tietävätkö he tämän mustelman tekijää?” Hillevi kuiskasi osoittaen poskeaan. Kyllikki murtui ja romahti maahan itkemään. Hillevi häipyi ovesta. Hän käveli mahdollisimman nopeasti päästäkseen kauas talosta, ennenkuin Kyllikki tekisi sen.

lauantai, 6. helmikuu 2016

Tolkkua.

Yritänpä taas, kun niin paljon ottaa päähän.

 

Tällä hetkellä facebookin mustalla listalla ovat ns. tolkun ihmiset, jotka ovat välinpitämättömiä, ja haluavat vain elää omaa elämäänsä, ja inhoavat riitelyä. Koska tolkun ihminen ei julistaudu kumpaankaan kärkipäähän, hän on rasismin, enemmistön, hiljainen hyväksyjä.

 

Ai, kärkipäitä on vain yksi? Katsotaan.

 

Kyllä, vain toisen ääripään edustajat partioivat kaduilla ja levittävät internetissä tappouhkauksia. Mutta molemmat 'päät' haukkuvat ja demonisoivat toisiaan, levittävät olkiukkoja, ja kieltäytyvät ymmärtämästä toista päätä. (Mainittakoon, että aina on poikkeuksia, mutta nyt aiheena eivät ole ne poikkeukset.)

 

Vaikka toinen osapuoli olisi kuinka hyvillä ja humanitaarisilla tarkoitusperillä liikkeellä, vastakkainasettelujen lietsominen ei kiistakapulan asemaan päätyneiden turvapaikanhakijoiden oloja paranna. Vastapuolen demonisointi vain ruokkii tätä vihaa, eikä kenenkään olo parane.

 

Jyri Paretskoin Iisalmen Sanomissa kirjoittamassa kolumnissa esitettiin tolkun ihminen, henkilö, joka osaa katsoa jokaisesta asiasta molempia puolia, eikä lähtökohtaisesti pyri mustamaalaamaan mitään osapuolta. Niin ja välttää riitoja, koska siitä ei vaikuta olevan hyötyä kenellekään.

 

Presidentti Sauli Niinistö julistautui puheessaan juuri tällaiseksi tolkun ihmiseksi. Tämä on erinäisissä tahoissa herättänyt närää, joidenkin tulkintojen mukaan Paretskoi jopa kehui tolkun ihmisen haluttomuutta osallistua keskusteluun.

 

Tarkistetaanpa. Paretskoi kehui tolkun ihmisten maltillisuutta ja haluttomuutta julistautua kummallekaan puolelle kritiikittä. Lisäksi hän sanoi vaiteliaisuuden olevan tolkun ihmisen heikkous, kun nämä enemmistöisyydestään huolimatta tuntevat kaikki olevansa yksin. Tämän toki voi tulkita, miten haluaa, kuten kaiken.

 

Tolkun ihmisen leimaavin piirre lienee hänen toiveensa siitä, että asiat sujuvat. Tämä lienee tietynlaista itsekkyyttä, mutta toisaalta kukapa olisi itsekkyydestä vapaa? Oikeasti. Jokainen ajaa jollain lailla omaa etuaan. Omaa moraalista tai älyllistä paremmuuttaan, tai sitten ihan vain rodullista ylivertaisuuttaan. Sujuva arki ei ole ollenkaan paha tavoite.

 

Itse suvakismiin taipuvaisena, rasistiksi leimattuna tolkun ihmisenä olen hieman ärtynyt oman 'puoleni' edustajien suoraan sanoen paskoista argumenteista. Molempien kantojen kanssa tekemisissä olleena tunnen objektiivista ärtymystä aina, kun leimaamisargumentit menevät täydestä johonkuhun. Koska ne ovat oikean mielipiteen puolesta. Hyi.

 

Jos jotain olen oppinut lukiossa, se on kritiikki. Jos jotain olen oppinut milloin mistäkin asiasta milloin kenenkin kanssa debatoidessani, on kritiikin suuntaaminen oikeaan paikkaan. Eli itseensä. Omaan kantaansa, omaan argumentaatioonsa.

 

Suomennettuna, en voi odottaa järkiargumentteja keskustelussa, jossa itse keskityn haukkumaan toista osapuolta milloin mihinkin olkiukkoon viitaten. Puutun tähän erityisesti itseään sivistyneinä ja humaaneina pitävien ihmisten tekemänä, sillä mikäli 'hyvät tyypit' sallivat haukkumisen ja paskan argumentaation, olemme pulassa.

 

On toinenkin syy, miksi en näe järkeä 'hyvien tyyppien' harjoittamassa haukkumisessa. Sen lisäksi, ettei se edistä kenenkään etua, paitsi ehkä omahyväistä kuorohaukkumista, siitä on itse asiassa haittaa. Rasisteiksi nimettyjä tämä haukkuminen suututtaa entisestään, ja jokaisella meistä on jonkinlaista käsitystä vihaisten rasistien aikaansaavuudesta.

 

Muttaku kyllä niille pitää kertoa että ne on tyhmiä.

 

Ja sinäkin varmasti tiedät, että rasistin mielestä olet itse tyhmä. Paraniko maailma, tai turvapaikanhakijoiden asema maailmassa?

 

Onhan se kivaa vääntää facebookissa toisen argumentteja solmuun ja tuntea syvää mielihyvää omasta paremmuudesta, ja raivoa toisen tyhmyydestä.

 

Vanha viisaus päiväkodista, vastuu on aina sillä viisaammalla. Mikäli olet fiksumpi, vastuu on sinulla. Sinun pitää olla se, joka edistää turvapaikanhakijoiden asemaa.

 

Ai, olet ihmisoikeuksien puolesta, ja edistät yhteistä hyvää?

 

Se, jota sanot rasistiksi, ehkä pelkää oikeasti omastaan ja perheensä puolesta, ja on ärtynyt, kun heti -kenties omalla kömpelöllä tavallaan- ilmaistuaan tämän pelkonsa, saa haukut niskaansa. Helpompi tosiaan mennä MV-lehden ja Soldiers of Odinin porukkaan, kun sinne on tervetullut rasistinakin. Kun näköjään on verenhimoinen natsi.

 

En vastusta suvakismia, kuten jo aiemmin yritin sanoa. Vastustan paskanjauhantaa, teki sitä kuka hyvänsä. Kaikkihan tässä yrittävät parantaa maailmaa. Vastuu on fiksulla.

maanantai, 18. tammikuu 2016

Yksilön kokemus osana yhteiskunnallista tutkimusta

Piti kirjoittaa neutraali asiateksti aiheesta 'miksi humanismilla on merkitystä'. Vähän piti väkisin vääntää, kun en humanismia omana kutsumusalanani koe, enkä oikeastaan näe järkisyitä, miksi sen pitäisikään olla. En tarkoita, ettei se saisi olla, ja etteikö ihmisen pitäisi tehdä sitä, mihin sisäinen palo ohjaa, mutta joitakin aloja pitäisi saada opiskella ilman pakkoa vakuuttaa muut sisäisestä palostaan asiaan. Toivon esseen päätyvän varoittavaksi esimerkiksi väkinäisyyden, deadlinen venyttämisen ja huonon vuorokausirytmin vaaroista.

 

 

 

Humanismin tarpeellisuudesta on käyty, ja käydään edelleen, paljon keskustelua. Japanissa kyseinen tiedekunta on katsottu taloudellisemmaksi lakkauttaa kokonaan, resurssit halutaan keskittää tuottoisampiin tiedekuntiin.

 

Luonnontieteellisen tiedekunnan tärkeyttä ei edes kyseenalaisteta. Fysiikan opiskelijat eivät joudu perustelemaan, miksi heidän alallaan on merkitystä. Se on itsestäänselvää. Humanisti kuitenkin joutuu. Humanismin merkitys ei ole itsestäänselvä.

 

Oma laitokseni tutkii historiaa, kulttuuria ja taidetta. Voidaan puhua ihmisten tekojen tutkimisesta. Kuinka historia, kulttuuri ja taide toimivat erillisinä yksikköinä, ja kuinka ne linkittyvät toisiinsa. Kuten luonnontieteissä etsitään ennustettavuutta luonnon ilmiöistä ja prosesseista, etsitään keinoja hallita näitä ilmiöitä, humanistiset tieteet tekevät tätä samaa ihmisten luomien ilmiöiden suhteen.

 

Historian tuntemisen tärkeys on saatu opetettua melko hyvin kaikille jo peruskoulussa. Historian toistumisen ehkäiseminen nähdään myös tärkeänä, vaikka toisaalta radikaaleimpien ilmiöiden toistumista ei nähdä kovin todennäköisenä. Humanistinen tutkimus -parhaimmillaan- pyrkii etsimään näiden ilmiöiden syntymekanismeja, ja tunnistamaan niiden varhaisia merkkejä.

 

Kulttuurin tutkiminen historian ilmentäjänä vaatii tietynlaisten suodattimien käyttöä. Mitä pidämme itsestäänselvänä, ja miksi. Jotkut kutsuvat näiden suodattimien tutkimista “kriittiseksi ajatteluksi”, jonka opettelu humanistista tiedekuntaa leimaakin. Tarkoitus on oppia ajattelemaan kriittisesti, kyseenalaistamaan itsestäänselvyydet ja ajattelemaan itsenäisesti.

 

Humanismille on ominaista ihmiskeskeisyys, mikä herättääkin vitsejä sen epätieteellisestä luonteesta. Kuinka ihmisen tekemisiä voitaisiin tutkia objektiivisesti, siinähän on mielipiteitäkin mukana liikaa?

 

Arkikielessä usein sekoitetaan humanististen tieteiden lukeminen yleiseen humaaniuteen, mikä voi hyvinkin aiheuttaa paineita istua tietynlaiseen muottiin. Humanismi elämänasenteena ja tutkimusalana toki korreloivat keskenään, mutta niiden sekoittaminen voi itse asiassa olla jopa haitallista.

 

Humanismihan syntyi vastauksena yhteiskuntarakenteellisiin ongelmiin, joita se on melko sujuvasti jo ratkonut, joskaan ei niitä kaikkia hävittänyt. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana humanismi onkin siirtynyt yhteiskuntarakenteitten problematiikoista henkilökohtaisempiin ongelmiin. Se on entistä enemmän elämäntapa maailman laajamittaisen muuttamisen sijaan.

 

Tämä henkilökohtaistumisprosessi on osittain uhkana ja osittain mahdollisuutena tieteenlajin objektiivisuudelle -siis tieteellisyydelle. On vaikea tehdä elämäntavasta tutkimusta, joka vastaisi millään lailla tieteen normeja, tai edes perustuisi muuhun kuin mielipiteisiin. Toisaalta, kun yksittäisiä ääniä ja mielipiteitä sekoitetaan suureksi kuoroksi, tarve löytää yhteiset, objektiiviset metodit ja normit kasvaa.

 

Valitettavasti jokaisessa alassa, johon käytetään rahaa, on pakko huomioida, maksaako kyseinen ala itseään koskaan takaisin. Tässä humanismin henkilökohtaistuminen kääntyy sen voimavaraksi, kun sitä sovelletaan esimerkiksi työpaikkojen toimivuuden parantamiseen. Humanismin taloudelliset hyödyt harvemmin ovatkaan suoria, mutta sen sijaan sovelluksia löytyy paljonkin.

 

Jostain syystä humanismi tavataan nähdä taloudellisen ajattelun vastavoimana, humanistit kun eivät kuulemma ajattele rahaa niin paljoa. Kuitenkaan ihmiskeskeinen tutkimus ei ole pois taloudesta. Talous kuitenkin kuuluu ihmisten tekemien asioiden piiriin, ja on ohjannut historiaa ja kulttuuria hyvin vahvasti. Vaikka kauppatieteiden tutkimus on tiedekunta erikseen, kulttuurin ja historian tutkimus linkittyy siihen.

 

Vaikutus voidaan nähdä myös toisin päin, kulttuurilla voidaan manipuloida taloutta muokkaamalla ihmisten tietoutta asioista, ja siten kontrolloida muutosta haluttuun suuntaan. Nämä vaikutukset näkyvät niin yhteiskunnallisella kuin yksilönkin tasolla. Tämä mahdollisuus kontrolloida rahavirtoja ja sitä kautta ihmisiä, ja toisin päin, tunnetaan arkikielessä nimellä “valta” joka yllättäen ei enää olekaan niin kaukana humanismin tutkimuskohteista, kuin kenties rahan ainakin oletetaan olevan.

 

Vallan ja sen rakenteiden tutkiminen kuulostaakin huomattavasti tieteellisemmältä kuin ihmiskeskeinen maailmankatsomus, vaikka nämä välillä sekoittuisivatkin keskenään. Ja vaikka yhteiskunnalliset ongelmat saataisiinkin ratkaistua, vallan sisäistä jännitettä tulee tutkia sen kaikissa muodoissa. Myös humanistisella tasolla yksilön kokemuksen kautta.

tiistai, 27. lokakuu 2015

Hyveellisen neidon kovat kokemukset

Oikeastaan en ole varma, halusinko sitä oikeastaan koskaan. Mutta tunsin vastenmielisyyttä sitä tosiasiaa kohtaan, ettei minun ollut mahdollista saada sitä käsiini. Ainakaan laillisesti.

 

Se kirja kuvottaa minua olemassaolollaan. Sanalla sanoen, vituttaa. Enkä edes välttämättä halua sitä lukea. Mutta siinä se on. E-kirjana, lukulaitteessa. Aiheuttaen kärsimystä.

 

Jo yli vuoden olin norkoillut sen kirjan perään, puolihaluttomasti. Tietäen, etten sitä koskaan halua lukea. Mutta haluan sen olevan käytettävissäni, mikäli kuitenkin mahdoton tapahtuu.

 

Mahdatko olla tietoinen unettomuuden aiheuttamista kärsimyksistä? Kun on viikon ajan vetänyt unta palloon vain pari tuntia per yö. Vaikka alkoholi väsyttää, sitä mieluummin vetää päiväkännit ja painuu velvollisuuksiinsa hieman hiprakassa (syyttäen alkoholia olotilastaan) sen sijaan, että kulkee koko päivän puolikuolleena täysin irrationaalisista syistä. Voimatta syyttää muita kuin itseään. Tai kummituksia.

 

Arvon Herra Kirjailija ei ollut edes juutalainen. Ja hän oli kuollut -levätköön rötjäke rauhassa- joulukuussa 1814. Hänellä ei siis pitäisi olla mitään minua vastaan.

 

Mutta ei. Arvon Herra Kirjailija loukkaantui syvästi tekijänoikeusrikkomuksista, joita suoritin häntä kohtaan. Lataamalla yhden typerän pdf-tiedoston.

 

Aluksi se oli varsin harmitonta. Herra Kirjailija seisoskeli öisin vuoteeni vierellä ja uhitteli minua -ranskalaisella korostuksella- maksamaan täyden hinnan romaanistaan. Kysyin hintaa euroissa, ja Herra kirjailija vastasi. Käänsin nauraen kylkeäni, nukahtaen uudestaan kasvot seinää kohti.

 

En ole hullu. Tai ainakin luulen niin.

 

Sitten Herra Kirjailija alkoi käydä häijyksi. Vaati hintaa romaanistaan. Uhkasi kaksintaistelulla. Kysäisin ystävälliseen sävyyn, että eikö olisi säädytöntä lyödä aseetonta naista. Herra Markiisi hymyili ja sanoi, että häntä eivät säädylisyyssäädökset enää koske. Kahleet kalisivat kun Herra Kirjailija katosi ikkunasta.

 

Herra Markiisi kumarsi kohteliaasti. Kello oli kaksi yöllä, kömmin pystyyn pyyhkien rähmää silmistäni. Sadattelin tuon niinsanotun aatelisherran röyhkeyttä. Ihminen tarvitsee unta. Ja minä rahaa, haamu vastasi. Painuin vessaan. Takaisin tullessani huone oli tyhjä, mutta en kuitenkaan saanut unta.

 

Seuraavana yönä kysyin, mihin Herra Mukamas-aatelis-Kirjailija tarvitsikaan rahaa. Ihan vain yleisestä mielenkiinnosta. Nukkumiseen.

 

Periaatekysymys, tuo irstas vanha äijä narisi nyökkäillen hyväksyvästi kesämallin yöpaidalleni. Vedin peiton korviini ja puhisin äreästi loppuyön saamatta unta.

 

Ihan oikeasti, en ole hullu. Tuo äijä on.

 

Hermot ne menevät hyveelliseltäkin neidolta. Etenkin, kun hyveellisen neidon kovista kokemuksista joutuu kuuntelemaan kertomusta keskellä yötä. Etenkin, kun kertojan ääni narisee. Ja etenkin, kun kertoja puhuu ranskaa. Eikä kuulijalla ole kunniaa tätä ylevää kieltä tuntea.

 

Perkele. Luulin, että ranskan kielelle olisi ominaista jonkinlainen intonaatio. Mutta ei, tuo äijä lukee monotonisemmin kuin lyriikanopettajani, ja äänen narina on painajaismaista.

 

Jospa saisin edes joskus nukkua.

 

Mutta ei, rikoksella on lyhyet jäljet, ja tekijänoikeudet eivät vanhene. Mutta siitä kirjasta en maksa.

 

Luen sen kiusallanikin, ja sitten poistan lukulaitteestani.

 

En ole hullu.